torstai 1. kesäkuuta 2017

Kiitollisuuden korkea veisu

Ahertajat: Senni, Eki ja Toini

Kun kuvittelen itsestäni suuria, niin kuvittelen, että joku on saattanut ihmetellä, miksi tämä loistokas blogi jämähti, eikä mitään harjoitelmia ole ilmaantunut kuukausiin. On pitänyt kiirettä mieltä ylentävien asioiden parissa. Siinä ohessa mieltä alentavat asiat ja agendat ovat vähentyneet tai suorastaan saavuttaneet letkeän nollatason. On siis aihetta kiitollisuuteen ihan pitemmän kaavan mukaan. Pitäkää hatuistanne kiinni, tuskin toistuu!

Rauhasta olen kiitollinen, eikä se ole tyttöystävä, vaan aito ja syvältä kumpuava tunne. Koska on harvinaista, että minulla on tunteita, niin pelkkä rationaalinen tietoisuus kiitollisuudesta, on saanut vakavasti otettavan kilpailijan tällaisesta hellämielisestä tunteellisuudesta. Olen kaiketi tullut jo keski-ikäiseksi vanhuudenhöppänäksi, kun alan tuollaisia hempeyksiä päästelemään pölyiselle LED-näytölleni. Harmaapääasia on, että ei kultainen nuoruus jää unholaan ja oi, niitä aikoja.

Tunnen kiitollisuutta vanhemmistani. He kasvattivat minut niin hyvin kuin osasivat. Silti minusta tuli tällainen. Siis millainen? Monimutkainen, moniulotteinen, monilahjakkuuksinen. Tajusitko? Vitsi.fi ainakin tuo viimeinen.
Jotostelija 
Ehkä sain ennakkoperintönä hieman näyttelijän lahjoja. Läsnäolijoiden laadun mukaan saatan vetäistä repaleisesta hihasta joko komiikkaa, sarkasmia tai satiiria. Yhteistä kaikille esityksille on, että tulen väärinymmärretyksi ja minua pidetään moukkana. 
Elämä on kuolemaan johtavaa leikkiä, ei sitä pidä ottaa vakavasti. Mistä tahansa voin vääntää niin huonoja juttuja, ettei lajitovereideni ymmärryskyky riitä laskeutumaan yhtä alas ja yhtä syvälle anatomian yksityiskohtiin.
Joissain yhteyksissä käytän sanavarastoani suhteellisen  tiheään tahtiin, ainakin jos kiduksista on hulahtanut läpi se yksi ja ainoa mansikkamargarita, jonka viinapääni kestää.
Tuollaiset verbaaliset ominaisuudet ovat tietenkin geeniperimän aiheuttamia ja kun aikoinaan vitsakaan ei irroittanut niitä nahkasta ja mielestä, niin en ole niistä itse vastuussa.


Paljastan nyt suurimman salaisuuteni, josta olen erityisen kiitollinen. Uskallan puhua itsekseni, jopa väitellä kovaäänisesti. Tuo saattaa luonnollisesti herättää epäilyksiä mielenterveydellisistä ongelmista. En ole kuitenkaan ikinä jäänyt kiinni yksinpuhumisesta, joten siitä ei ole mitään todisteita. Saattoi siis olla leikkipuhetta. Joskus kesälauantaisin olen kyllä pihanurmikolla yksikseni tanssahdellessa suunnitellut kovaan ja korisevaan ääneen yleviä smoool tooolk-aiheita itsenäisyyspäivän juhliin. Kutsut on aina vain jääneet tulematta. Valitettavasti, sanoisi eräs Elannon liikkuva lihapulla, joka niitä bileitä joskus piti resitentin linnassa. 
 
Ei kiroiluta
Sen sijaan oikeat, yksinäiset, höpinäni ovat yleensä armotonta kiroilua. Ainakin silloin käy karsee pärinä, kun verkot karkaavat näpeistäni itään päin rantakiville, vaikka alamäen piti olla länteen päin isolle ja jylhästi aaltoilevalle selälle. Kerrankos sitä äkkinäinen katsoo tuulen suunnan väärin. Nimenomaan, kerran!

Saatan olla hieman myös ympäristötekijöiden muovaama, mistä tunnen syvällistä kiitollisuutta. Pentuna ollessa kaikista akkunoista näkyi pelkästään metsää. Metsä oli järven ohella ainoa vaihtoehto puuhastelulle. Sen tosin sai valita, menikö kuusikkoon, lepikkoon, koivikkoon vai naapurin männikköön. Kirves, saha, puukko ja tulitikut mukaan ja eikun menoksi. Kohtalaisen samanlaista erinäisine vivahteineen on ollut myös aikuisuus, työelämä ja nykyhetki.


Tunnen kiitollisuutta, että maailmassa on hyviä ihmisiä. Niitä, jotka eivät unohda, eivätkä käytä hyväkseen kiltteyttäni, joka lienee enemmänkin tyhmyyttä. En valita. Omasta tyhmyydestä ei pidäkään valittaa. Se on mennyt tajuntaani, jonne ei ole montaa muuta asiaa mennytkään. Ehkä.
Hyvät ihmiset tulevat pyytämättä avuksi, eivätkä millään haluaisi otta pieneksi mitättömäksi muistamiseksi edes kahvipakettia. Kiitoksiinkin saa vastaukseksi, että 'eipä mittään' (kiittelemistä). No, kyllä jottain edes silloin, kun kyseessä on kahdeksankymppinen papparainen, joka tekee kaksi päivää rankkaa työtä. Minulta riittää ikuista kiitollisuutta tällaisiin tapauksiin.

Tunnen kiitollisuutta ystävistä. Niistä, jotka ovat seisoneet vierelläni tuulessa, tuiskussa ja ankarassa pakkasessa. Ei heidän olisi tarvinnut olla siinä itseään palelluttamassa, olisivat voineet mennä sisälle lämpimään, mutta eivät ole menneet. Ovat seisoneet vierelläni kuin Tuntemattoman sotilaan kohtauksessa ne kolme sotilasta, jotka seisoivat kovennettua rangaistusta, eivätkä lähteneet karkuun, vaikka ryssän pommikone tulitti heitä.
Tunnen kiitollisuutta terveydestä. Tosin se voisi olla omalla kohdallani parempi. Voisi se olla paljon huonompikin. Voisin olla luukasana Toroppalan opotassa. Joskus milli riittää elämän ja kuoleman erottajaksi. Minun millini on ollut jo monta kertaa siellä elämän puolella. Niinpä saan nähdä elämän ehtoopuolta niin kauan kuin millejä ja minuutteja riittää. Toivottavasti viimeisellä hetkelläni retkahdan tantereelle saappaat jalassa. Ei kyllä haittaa, vaikka ne olisivat piraattiroksit. Olen kiitollinen, että sukelsin nopeasti maailmaan pitkin äitini synnytyskanavaa, mutta  kiitollinen olisin nopeasta lähdöstäkin.


5 kuormaa
Mamma kiittää Lietson, Juurikan ja Papinniemen erämiehiä


Ei kommentteja: