Huono juttu

Kohta parikymmentä vuotta sitten sain aivoruhjevamman, tarkoittaen aivohermovauriota. Sen seurauksena en ole aina voinut talsia helposti jäkäläkangasta tai vehreää niittyä pitkin. Olen joutunut välillä rämpimään rämeessä tai olen huomannut seisovani keskellä pirunpeltoa, josta on melkein mahdotonta päästä pois satuttamatta itseään lisää.

vammani on O:n kohdalla

Sain riesakseni kipuja, joita ei ole pystytty poistamaan. Koska en nilkuta, enkä vaikeroi, minua pidetään jokseenkin terveenä. Henkisellä puolella olevaa hulluutta lienee vielä sen verran vähän, että saan ainakin toistaiseksi liikkua vapaalla jalalla.

Olen syönyt aivovammani vuoksi n. 90 000 tablettia kipulääkkeitä. Luulen, että niiden liukenemattomat myrkyt ovat kasaantuneet vatsanseudulle hyllyviksi renkaiksi. Siksi silittelen niitä iltaisin ja juttelen mukavia, että ne pysyisivät hyvällä päällä, eivätkä alkaisi myrkyttämään mieltäni ja kieltäni enempää. Ehkä vatsan silittelyn syynä ovat kuitenkin kireät väänteet, joita nuo tabut aiheuttavat.

Syömieni lääkkeiden sivuvaikutukset ovat muuttaneet luonnettani. Tunnustan, ettei ollenkaan parempaan suuntaan. Olen tullut kiukkuiseksi höpöttäjäksi, jolta katoaa ajatus ja unohtuu asiat. Muistamattomuus on rasittavaa, kun joutuu yhtenään haahuilemaan edestakaisin. Lisäksi minua huolestuttaa tulevaisuus, koska meidän suvussa on niin paljon muistisairauksia. Jospa tämä onkin alkavaa alzheimeria?

Välillä minun on vaikea hallita itseäni. Ärsyynnyn asioista, jotka eivät olisi aiemmin aiheuttaneet minkäänlaisia reaktiota. Ärsyttävää!

sauvat piti pystyssä

Voisin laittaa aivovammani ja syömieni lääkkeiden syyksi liudan hölmöilyjäni, unohduksiani ja kilahduksiani, mutta en kai ole laittanut. En ainakaan muista laittaneeni. Tai ehkä en ole vain älynnyt.
Joskus huutelin itselleni, että äly hoi, älä jätä. Se kuitenkin jätti. Ikään kuin puolet aivoista olisi jäänyt urheilusalin lattialle, johon pääni iskin. Siitä hetkestä parin päivän kuluttua jossain luontoaiheisessa tentissä piisamista tuli biisoni, enkä tunnistanut joutsenen ääntä.

En tajunnut, että olisi pitänyt olla huolissaan ja mennä lääkäriin. Minä hyppäsin autoon, ajoin 900 kilometriä, tempaisin rinkan selkään, hyppäsin suksille ja suuntasin kulkuni Koilliskairaan viikon hiihtovaellukselle.

Päätä särki ja hermoa repi. Ihme, että tulin elossa takaisin! Sitten kyllä menin lääkäriin.

Vuodet ovat vierineet erinäisten, pahenevien, oireiden kanssa. Hiukset ovat harmaantuneet monien taistelujen seurauksena. Polviin potkijoita on riittänyt. Olen käynyt kyykyssä, mutta noussut aina ylös voittajana.

Luen paljon, siksi olen kärryillä monista asioista ja siksi minulta valitettavasti löytyy mielipide suurinpiirtein joka asiaan. Joskus on harmillista, etten malta pitää niitä pelkästään omina tietoinani.

Joskus saatan jopa kuunnella, mitä minulle puhutaan, mutta sen ymmärtämisestä ei ole mitään varmuutta tai unohdan sen saman tien.

Luultavasti yritän keskittyä kulloinkin meneillään olevaan asiaan, mutta keskittyminen on tosi vaikeaa. Ajatukseni menevät joko liian nopeasti, jolloin turhaudun perässäajattelijoihin tai menevät liian hitaasti, jolloin tipahdan keskusteluista jonnekin epäoleellisiin sivulauseisiin ja kokonaisuus jää hahmottumatta.

Kirjoitan paljon, vaikka saan joka lauseen kohdalla muistutuksen siitä, että joskus kielikorvani oli erittäin hyvä. Ei tarvinnut takuta sanajärjestysten kanssa, ei tarvinnut miettiä pilkkujen paikkoja, eikä tullut kirjoitusvirheitä.

Tämä kirjoittamisvaikeus on ehkä raivostuttavin asia, joka on seurausta joko lääkkeistä tai tällistä tai niiden yhdistelmästä. Ihan sama, että mistä, yhtä paljon wituttaa.

Joka kerta kun alan kirjoittamaan, olen alle vartissa niin kypsä omaan taitamattomuuteeni, että kirosanoja leijuu runsaasti pikkumökin pienilmastossa. Vaikeuksista huolimatta monet kirjalliset lopputuotokseni ovat aika hyviä. Yksikään niistä ei ole syntynyt helposti ja nopeasti. Tämäkin on pyörinyt ruudulla jo useita viikkoja. Ärsyttävää!

Näillä kyvyillä minun pitäisi pärjätä tässä koleassa maailmassa. Pärjäänkin! En minä oikeasti surkuttele vajaavuksiani, kun ei se mitään auta. Haluaisin vain kehittää itseäni, tulla paremmaksi, mutta en tule kovasta yrityksestäni huolimatta. Tosin olen jo aika korkealla tasolla hyvyydessä, jos huomioidaan kiltteys, rehellisyys, suoruus ja muut normaaliutta osoittavat indikaattorit. Oiskohan tuo ollut vitsi?

Olen jonkunverran kiinnostunut filosofiasta ja joskus jo vuosikymmeniä sitten löysin omia ajatuksiani stoalaisuudesta. Tarvitsee pyrkiä viisauteen ja mielenrauhaan. Täytyy vapautua tunteista. Minut on vapauttanut melkein kaikista tunteista stoalaiset terapeuttini Pfizer, Orion, Eli Lilly ja GlaxoSmithKline. Nöyrin kiitos ja kunnia heille! Mielenrauhaan pyrkimisessä toivoisin kuitenkin vähän apuja itse ukkoylijumala Stoalta. Viisauden löytämisessäkin on vielä ongelmia.

Suurimman osan ajasta olen oman pääni sisällä, omien ajatusteni kanssa. Liikun paljon metsissä, sienestän ja marjastan. Kalastan ja touhuan verkkojen kanssa. Kaikkinainen puuhastelu saa ajan kulumaan nopeammin, rentouttaa ja avaa mielen syövereiden lukkoja.

Kun tuolla järvellä soutaessa puskee isossa aallokossa pienessä paatissa vastatuuleen, niin silloin on kyse selviytymisestä. Joskus jopa hengissäselviytymisestä. Se antaa perspektiiviä elämisen ongelmiin. Kaikki on pienestä kiinni. Yksi huti aironveto, paatti on nurin ja minä suurten kumisaappaitteni vuoksi järvenpohjassa. Isossa kuvassa pieni aivovammani on oikean elämän kannalta mitätön haitta.

Huonon huumorin avulla kestän elämääni aivovamman ja kipujen kanssa. Kun olen väsynyt, tarjoilen lajitovereilleni mautonta läppää vakavalla naamalla. Mikään ei ole niin pyhää, etteikö siitä voisi vääntää jonkun todella tyhmän jutun. On tullut väännettyä liikaa.

Olen kiroileva siili; piikkejä löytyy tarvittaessa joka tilanteeseen ja pärinä pitää pienimmät loiset loitolla.

Kipu ja huumori, erilaiset kaverukset, ovat äkkiseltään ajateltuina aika kaukana toisistaan. Minulla ne ovat sylikkäin ja joiltain osin jopa sisäkkäin.