maanantai 14. maaliskuuta 2016

Pienen pieni rakkauspakkaus


Kipu raastaa jalkaa ja selkää ja naamaa. Tuntuu, että sieluunkin sattuu. Paha ajatella mitään, onnetonta yrittää pyöritellä päässään iloisia mietteitä. Jos tahdonvoimalla voisi terveeksi tulla, en olisi koskaan edes sairastanut mitään minuuttia pitempään.

Kiero huumori ja huonot jutut avustavat huomiseen pääsemisessä. Väliin kirota päräytän ja viskon v-alkuisia sinne tänne. Normisettiä. Päivä ja yö vaihtavat paikkaa, mutta mikään ei muutu. Miksi edes pitäisi? Mitä minä tässä haikailen, olen saanut elämän. Joudun lusimaan sen loppuun asti. Sitä en onneksi tiedä, milloin ja missä sen päätepysäkki on. Sinne asti teen parhaani ollakseni hyödyllinen, ollakseni oikeudenmukainen, ollakseni rehellinen, ollakseni armollinen. Täh? Enhän minä ole armollinen, en itselleni.

Ne jotka osaavat, puhuvat tunteista. Mitä kipu tekee tunteille? Ai, kenen tunteille? Ai, mille tunteille? Ne, jotka pystyvät, rakastavat. Rakkaus ja kipu, äkkiseltään ajateltuna aika huono yhdistelmä. Voiko sitä muka tuntea jotain possitiivista ja hyvää, jos kipu jyllää kehossa, tuntuu hajoittavan koko pään? Tietty. Sillä hetkellä tuntee rakkautta vain lääkäriä kohtaan, jos hän osaa tehdä jotain kivun vähentämiseksi. Rakkaus on ylitsevuotavaa, jos kipu lakkaa kokonaan, edes hetkeksi. Ehkä siitä saa sekunneiksi voimaa seuraavan hyökyaallon repäistessä otteeseensa.
10551993_10152583442267863_896311070_n
Rakkaan pikku-Mörrin lepopaikka

Monet lääkkeet latistavat tunteita, tasoittavat myllerryksiä. Saattavat jopa helpottaa elämistä, kun tuntemusten ääripäät himmenevät. Aivot, nuo ihmeelliset hyytelöt luukopan sisuksissa. Sinne tunteiden ja ajattelun keskusyksikköön lääkkeet tyrkkäävät vaikutuksensa ja toivottavasti myös tehonsa.

Puhuvat onnenpillereistä tai lievemmällä asteikolla ilopillereistä. Onko se oikeaa iloa, jos sen saa napista? Järki on masentunut, ahdistaa ja mieltä kirvelee. Tohtori sanoo, ota näitä sinivihreitä kapseleita ja parin viikon päästä on helpottuneempi olo, saat nukuttua, voimaannut!

Aluksi saattaa oksettaa, pyörryttää, tuntua vähän tyhmältä ja tyhjältä. Aivoista on puuttunut jotain ainetta, sinne laitetaan kemiallisia yhdisteitä, olo paranee tai ei ainakaan enää pahene. Näinkö se yksinkertaistettuna menee? Onko kehon ulkopuolelta johdettu ilo oikeaa ja yhtä arvokasta iloa kuin luomuilo? Onko sen väliä, millä ilon virnistys on naamalle saatu?
10559228_10152583445382863_916758398_n
Rakas pikku-Mörri
Voisihan sitä ihmetellä ja pohtia, onko päässä muitakin tuotoshäiriöitä kuin ilonpuutosaineet.

Ai niin, siitä rakkaudesta piti vielä kirjoittaa. Se kun on helpompaa kuin puhuminen. Pitäisi vissiin ruveta tutkailemaan maailman tiedekirjallisuutta siltä osastolta, jossa kerrotaan, mitkä aineyhdistelmät saavat aikaiseksi sen, että osaa laittaa nämä rakkausasiat oikeaan järjestykseen.
Suvunjatkamiseen ei välttämättä tarvita rakkautta. Siihen riittää, että jotkut erimerkkisillä värkeillä varustetut yksilöt harrastavat sellaista yhdentymistä, että siitä on lopputuotoksena jälkeläisiä.
Onhan siitä toki etua, jos olisi sattunut muodostumaan perheeksi kutsuttu yhteiskunnallinen ilmiö, jossa olisi paljon sitä rakkautta. Ymmärrän, että vanhemmilla on yleensä päissään joku ainesosa, joka saa heidät rakastamaan lapsiaan kuolemaansa saakka. Ei väliä, vaikka olisivat hulttioita tai hörhöjä.

Entäs sitten, kun se suvunjatkamisvietti puuttuu. Nappipurkille ja poks, tekee mieli lapsia. Yksinkertaista ja kätevää. Olisi todellakin, jos sellainen nappi olisi kehitetty. Onhan toki viagra, jolla jotkut pääsevät hyvään alkuun, mutta sen kehittely on jäänyt keskeneräiseksi. Ilmeisesti se ei anna tunteita, eikä useinkaan jatkuvuutta yhteistoiminnalle, jonka seurauksena ensiksi alkaisi yhdeksän kuukauden projekti, joka jatkuisi vanhempien osalta kunnes kuoppa on kaivettu ja viskottu kaksi metriä multaa päälle.

Afrikka on täynnä pieniä kikkarapäitä, vissiin sieltä sais itselleen oman, jos täyttäisi edellytykset ja jaksaisi odottaa vuosia. Ei minua kiinnosta valmiskaan kakara, valitettavasti. Olenkohan jotenkin epäkurantti yksilö? Varmaankin. Olisihan köyhälläkin hyvä olla jonkunlainen perijä, ettei yhteiskunta veisi jo moneenkertaan verotettuja satasia. Ei nappaa ei tämä tenavapoliittinen teema ja yleismaailmalliset normit.

10416864_10152583447197863_729437527_n
Rakkauspakkaus
Olen säästänyt tänne loppuun timantin, joka säteillen loistaa ja tuo sydämeeni valtavan hellyydentunteen, joka pakahduttaa minut onnen ja riemun autuudella. Minulla on pienen pieni rakkauspakkaus. Hän elää, vaikka suuret vaikeudet ovat varjostaneet hänen pientä ja heiveröistä elämäänsä.
Geenivirhe hirvittävän suuren epätodennäköisyyden seurauksena teki hänestä lievästi epämuodostuneen. Hän on minun silmäteräni ja ilonlähteeni. Miksi? Minä en valinnut häntä, hän valitsi minut.
Keinoemo, sehän minä olen. Jos en olisi syöttänyt, huolehtinut, rakastanut, häntä ei enää olisi. Voisinko silloin olla tyytyväinen itseeni? Olisin jättänyt hänet heitteille ja luonnonvalinta olisi poistanut hänet elävien joukosta.
Hänen ehdoton luottamuksensa minua kohtaan on liikuttavaa. En voisi hylätä häntä, koska ei hänkään hylkää minua, vaan taistelee urhoollisesti, esimerkillisesti. Hänen sisunsa olkoon aina mielessäni, erityisesti silloin kun minulla on kipua ja tuskaa.

Hän on minun pienen pieni rakkauspakkaus. Mörri.

Pienen pieni pakkaus, suuren suuri rakkaus

Tämä blogi alkaa samoin kuin kertomus Rakkauspakkauksesta loppuu...

”Olen säästänyt tänne loppuun timantin, joka
Sinisilmä rakkauspakkaukseni
säteillen loistaa ja tuo sydämeeni valtavan hellyydentunteen, joka pakahduttaa minut onnen ja riemun autuudella. Minulla on pienen pieni rakkauspakkaus. Hän elää, vaikka suuret vaikeudet ovat varjostaneet hänen pientä ja heiveröistä elämäänsä. Geenivirhe hirvittävän suuren epätodennäköisyyden seurauksena teki hänestä lievästi epämuodostuneen. Hän on minun silmäteräni ja ilonlähteeni. Miksi? Minä en valinnut häntä, hän valitsi minut. Keinoemo, sehän minä olen. Jos en olisi syöttänyt, huolehtinut, rakastanut, häntä ei enää olisi.
Voisinko silloin olla tyytyväinen itseeni? Olisin jättänyt hänet heitteille ja luonnonvalinta olisi poistanut hänet elävien joukosta. Hänen ehdoton luottamuksensa minua kohtaan on liikuttavaa. En voisi hylätä häntä, koska ei hänkään hylkää minua, vaan taistelee urhoollisesti, esimerkillisesti. Hänen sisunsa olkoon aina mielessäni, erityisesti silloin kun on kipua ja tuskaa. Hän on minun pienen pieni rakkauspakkaus. Mörri. ”


Noin kirjoitin blogikirjoituksessani heinäkuun lopussa, kun kaikki näytti vielä kohtuullisen hyvältä.
Mörri söi, kehittyi, oli reipas. Hän roikkui minussa ja minä kiinnyin häneen entistä syvemmin. Me olimme yhtä ja aina yhdessä. Huolehdin, hoivasin ja hän palkitsi minut tulemalla kehräämään kainaloon tai mahan päälle. Olin äärettömän onnellinen, omistin timantin.

Tuli elokuu ja Mörri matkasi ensimmäisen kerran kanssani Joensuuhun. Uusi paikka, mutta Mörri oli heti kuin kotonaan. Tutki paikkoja, istui sohvan selkänojalla ja katseli ikkunasta ulos.

Palattuamme takaisin mökille, Mörri alkoi olla hieman vaisu, ei enää juoksennellut, vaan lepäili enimmäkseen. Ajattelin sen johtuvan helteestä. Silti aloin olla huolissani ja pelätä. Pikkuhiljaa Mörrin ruokahalut vähenivät. Jouduin lähtemään Joensuuhun, otin tietenkin hänet mukaani. Mörri meni huonommaksi.

Kävin ostamassa kauppahallista muikkuja ja kermaa. Ruoka ei maistunut enää ollenkaan, kermaa litki ihan vähäsen.

Näytti, että Mörri voi todella huonosti ja kärsii. Niinpä tajusin, että minun on aika päästää hänet pois. Itkin lohduttomasti, itkin valtoimenaan. Juuri ja juuri sain soitettua eläinlääkäriasemalle. Sain ajan parin tunnin päähän. Eläinlääkäri totesi heti Mörrin nähdessään, että epämuodostuma, ns. lattarinta, on niin paha, ettei mitään voida tehdä hänen pelastamisekseen. Silmäni työnsivät kyyneleitä enemmän kuin ikinä ennen, nyyhkin ääneen.

Pidin Mörriä sylissäni, painoin hänet rintaani vasten hänen viimeisten henkäystensä aikana. Olin täysin murtunut, sieluuni sattui. Tuntui musertavan epäoikeudenmukaiselta.

Mörri pääsi pois, sinne kissojen taivaaseen, minne olin päästänyt vajaata vuotta aiemmin Sampiisen, rakkaimpani, jonka kanssa olin saanut elää yli 21 vuotta.

Kävin hautaamassa Mörrin Nassikan ja Sampiisen viereen, heidän kotipihansa lähelle. Keräsin kukkakimpun ja laitoin sen hänen haudalleen.


Mörri osoitti urhealla elämällään, ettei tarvitse olla täydellinen ollakseen rakastettu. Olen muistanut hänen suunnattoman sisukkuutensa silloin, kun minulla on ollut vaikeaa.

Hänen elämänsä oli minulle suuri ja merkityksellinen, vaikka se oli lyhyt ja vaikea. Mörri on minulle esimerkki hellyydestä, pehmeydestä ja herkkyydestä, hän tuli lähelle, kehräsi ja puski kasvojani. Meidän yhteytemme oli täydellinen.
Sain Mörriltä niin paljon, että sydämeni särkyi, kun jouduin luopumaan hänestä. Sieluuni jäi syvä haava, joka ei ole parantunut. Se lähettää kyyneleitä vieläkin melkein joka päivä.

Mörri säilyy ikuisesti mielessäni, en lakkaa ihannoimasta ja rakastamasta häntä.

Mörri oli minun pienen pieni rakkauspakkaus.

Elä mää


Noinhan sitä täälläpäin Suomea sanotaan, kun halutaan, että toinen ei lähde tai ainakin pysäyttää kulkunsa. Niin, kirjakielen mukaan elä mää on älä mene. Sitä voi toivoa vaikeissa tilanteissa ollessaan vaikkapa lähimmäisiltään, entiseltä työkaveriltaan tai entisiltä harrastusystäviltään.
Elä mää, tuu takas

Pahimmillaan käy niin, että esimerkiksi vakavankin sairauden iskiessä kaikki menevät vähitellen pois. Valuvat pikkuhiljaa jonnekin ulottumattomiin tai ihan vaan omaan elämäänsä ja toisenlaisiin kuvioihin. Mitä siitä pitäisi ajatella? Eivätkö he enää välitä sinusta vai eivätkö he vain enää osaa kohdata sinua? Jokaisella on tietysti syynsä: kiirettä töissä, perheen perustamista, uusia harrastuksia. Ja ehkä myös ajatus, että kyllä sinä pärjäät ilman minuakin.

Onko se välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, kun sielussa ei liikahda mikään, vaikka tietää, että se entinen ystävä tai kaveri on yksinäinen ja kipeä. Omatunto alkaa olla näinä kovien arvojen aikoina katoava luonnonvara. Onko sen ääni helppo vaientaa ja keksiä syitä, joiden perusteella voi mennä kauas pois toisen lähettyviltä tai ulottuvilta?

Juuri ennen poismenoa
Kysymyksiä on paljon, mutta vastausten löytäminen on tuskallista, sillä liikumme ihmisyyden ytimessä. Kohtele lähimmäistäsi niinkuin toivot hänen kohtelevan sinua. Siinä on totuus ja tehtävä ihan jokaiselle. Jos sinä sairastut, tulenkohan minä katsomaan sinua. Kysyitkö sinä vointiani sen jälkeen, kun jouduin jäämään pois töistä tai harrastusporukastamme? Et kysynyt, vaikka minä olin niin rikki, etten jaksanut juuri muuta kuin hengittää. Entä jos käykin niin, että sinäkin sairastut ja joudut kotisi vangiksi. Sitten otat minuun yhteyttä ja seurani alkaisi jälleen kelvata. Pitäisikö minun olla siitä iloinen ja ottaa uusi ystävyydenhalusi vastaan? En tiedä mitä tekisin, sillä minäkin olen vain ihminen ja loukkaannuin, kun menit pois silloin, kun olisin sinua eniten kaivannut.

Muista joka päivä nämä kaksi sanaa: elä mää! Pysy siinä, ole lähellä, kuuntele, auta. Laita vaikka vain tekstari: jo sekin osoittaa, että välität. Se osoittaa, että olet ihminen, suorastaan hyvä ihminen.