Erään aivovamman anatomia

Joku on saattanut huomata, että olen puheenjohtaja Oikeutta aivovammautuneille-

yhdistyksessä. Yhdistys on nyt taukotilassa, kun ei ole riittävästi aktiivisia toimijoita. Ja mistähän se mahtanee johtua? No tietysti siitä, kun kaikilla on jonkunasteinen aivovamma ja
se asettaa rajoituksia mm. jaksamiseen. Itselläni on ollut erinäisiä kiireitä ja voimainponnisteluja hoitaessani perheen surullisia asioita.

Viime kesänä jouduin kuitenkin toimimaan aivovammaan liittyvässä tapahtumassa. Minulla ei ollut vaikeuksia tietää, miten toimia, että tilanne selviäisi parhaalla mahdollisella tavalla.

Saimme erinomaista ja nopeaa hoitoa Tikkamäen ensiavussa, vaikka kyseessä oli perjantai-ilta. Ei tarvinnut odotella missään vaiheessa: pääsimme suoraan hoitajan luo, joka vei loukkaantuneen hoitohuoneeseen sängylle pötköttelemään. Teki perusjutut ja kertoi, että lääkäri tulee pian tutkimaan. Lääkäri tuli vartissa. Kyseli, kuunteli ja selvitteli, mitä oli tapahtunut ja mitä tapahtuu seuraavaksi.

Äitini oli lähtenyt käymään parin kilometrin päässä naapurissa. Polkupyörällä.

Naapuriin olikin mennyt. Ilmaantunut pihalle pyöräänsä työntäen. Pusero veressä. Naama veressä. Sekavana, muistinsa menettäneenä. Kyseli polkupyöräänsä.

Oli kaatunut jyrkässä alamäessä. Ei osannut kertoa, missä kohdassa, eikä sitä, oliko harhaillut jossain tai miten oli yleensikin päässyt ylös jostain kaseikosta...

Viimeisin hatarahko muistikuva oli mäenpäällä pellolla olevat lehmät.

Oli itsestäänselvää, että äiti oli saanut aivovamman. Kaatuminen ilman kypärää tietenkin ja isku päähän oli ollut suurienerginen. Ei ollut silminnäkijöitä.

Äiti ei ollut aikaan, eikä paikkaan orientoitunut, eikä puheella realisoitavissa. Lähimuistissa oli aukko.

Tälläinen tapaus ja oireet vaativat lääkäriin menemisen.

Jos olisin ensin soittanut paikalliselle terveysasemalle ja kysynyt tarvitseeko tulla, niin vastauksena olisi ollut: 'ei tarvitse, se on aivotärähdys, seuratkaa tilannetta, yöllä pitää herätellä parin tunnin välein. Jos tajunnantaso alenee tai päänsärky on sietämätöntä, eikä Panadol auta jne. niin sitten yhteys hätäkeskukseen'.

Saan sihiseviä näppylöitä, jos puhutaan aivotärähdyksestä, sillä nykyään ei käytetä sitä termiä, vaan aivovammat luokitellaan lieviin, keskivaikeisiin ja vaikeisiin.

Niinpä en soittanut terveysasemalle, vaan ajoin 85 kilometriä suoraan sairaalaan ensiapuun, sillä tiesin, että tässä tapauksessa on hyvä ottaa TT-kuva ja haavakin vaikuttaisi olevan niin syvä, että se vaatisi ristipistoja.

Viisi tuntia kaatumisen jälkeen, kun hoitaja pyysi äidiltä kela-korttia, niin hän antoi K-kaupan Plussakortin. Ei ollut vieläkään ymmärrys ihan kirkasta.

Ensiavun lääkäri selitti, etttä aivoista pitää ottaa tietokonekuva, koska vamma oli ilmeisen suurienerginen, sille ei ollut silminnäkijöitä, oli sekavuutta ja muistiaukko oli useita tunteja.
Fiksu lääkäri!

Ehkä ei ole tullut ihan turhaan opiskeltua aivovamma-asioita. Toki se intressi syntyi jo 20 vuotta sitten oman takaviistoon tapahtuneen jysähdyksen ja aivohermo- ja selkäydinruhjevamman seurauksena.

Äiti pääsi vajaassa tunnissa TT-kuvaan, radiologin lausunto valmistui hetkessä ja lääkäri tuli kertomaan, ettei aivoissa ollut vammalöydöksiä.

Haava oli luuhun asti, mutta siihen ei tarvinnut laittaa tikkejä, kun sen sai kursittua teipeillä kiinni, kun verenvuotokin oli jo loppunut.

Muutaman tunnin seurannan jälkeen äiti pääsi pois. Jäimme kuitenkin kaupunkiin yöksi siltä varalta, että tulisi jotain komplikaatioita. Tässä oli ainekset pahimpaan mahdolliseen lopputulemaan. En oikein uskalla miettiäkään niitä, "entä jos..."-kysymyksiä. Onneksi minulla on pikkuveli Anssi, jonka kanssa lähiomaisina jaamme äidin hoito- ja huolehtimisvastuuta.

Tämä tarina päättyi onnellisesti, koska mitään pysyviä vaivoja ei jäänyt.

Polkupyöräily kuitenkin jäi ja loppui.

Aivovammojen uusin Käypä hoito-suositus

https://www.kaypahoito.fi/hoi18020

MOITEKANNETTA ODOTELLESSA

Tammikuun loppua odotellessa on mukava tutkailla erilaisia näkökantoja ja odotuksia, että mitähän vielä mahtanee olla tulossa. Joku viksu on sanonut, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Heittelen kuitenkin ilmoille muutamia ajatuksia niistä kymmenistä mietteistä, joita ollaan kuultu viimeksi kuluneiden viikkojen ja kuukausien aikana.

Kysymys on siis äitini kohtalosta, joka koskettaa ja satuttaa hänen lisäkseen meitä lähimpiä ja suurta ystäväjoukkoa, tuttuja ja monia tuntemattomiakin. Satuttaa sillä tavalla, että ihmiset tuntevat suurta myötätuntoa sairasta vanhusta kohtaan, joka joutuu elämään vanhuudenpäiviään helvetillisessä karusellissa, jossa häntä on mätkitty toinen toistaan törkeimmillä kommenteilla, syytöksillä ja likaisilla tempuilla. Tuo mätkiminen aiheuttaa normaaliakin kipeämpiä mustelmia ja vammoja, kun tietää, mistä suunnasta iskut tulevat.
Olen kirjoittanut aiemmin siitä, että yksi perikunnan osakas ei ole hyväksynyt vanhempieni yhdessä tekemää testamenttia. Niinpä ajattelin laittaa tähän lainauksen Testamentti-sivustolta, että jokainen voi muodostaa asiasta haluamansa mielipiteen.
Testamentti-sivustolla luetellaan ne perusteet, joilla testamentista voi nostaa Käräjäoikeudessa moitekanteen puolen vuoden kuluessa testamentin tiedoksisaamisesta.
https://testamentti.fi/testamentin-moite/
-------------------------
"Testamentin moitteella tarkoitetaan perillisen väitettä, että testamentti on pätemätön.
Testamentti voidaan julistaa pätemättömäksi, jos

• testamentintekijä on ollut alaikäinen
• testamenttia tehtäessä ei ole noudatettu laissa säädettyjä muotoja
• testamentin tekemiseen on vaikuttanut mielisairaus, tylsämielisyys tai testamentintekijän muu sieluntoiminnanhäiriö, kuitenkin siten, että sairauden on täytynyt vaikuttaa testamentin sisältöön
• testamentintekijä on pakotettu tekemään testamentti tai hänet taivutettu siihen käyttämällä väärin hänen ymmärtämättömyyttään, tahdonheikkouttaan tai riippuvaista asemaansa taikka hänet on petollisesti vietelty tekemään testamentti tai hän on muutoin sillä tavoin erehtynyt, että se on määräävästi vaikuttanut hänen tahtoonsa.
  

Pätemättömyysperusteen on oltava voimassa testamentintekohetkellä. Perillisen, joka moittii testamenttia, täytyy pystyä osoittamaan, että peruste on ollut voimassa tekohetkellä."
----------------

Koska kaksi ensimmäistä eivät ole mahdollisia, peruste täytyy löytyä kahdesta muusta kohdassa.

”testamentin tekemiseen on vaikuttanut mielisairaus, tylsämielisyys tai testamentintekijän muu sieluntoiminnanhäiriö, kuitenkin siten, että sairauden on täytynyt vaikuttaa testamentin sisältöön”

”... pakotettu tekemään testamentti tai hänet taivutettu siihen käyttämällä väärin hänen ymmärtämättömyyttään, tahdonheikkouttaan...”

Nyt saa ruveta nostelemaan lapasta ylös ojennukseen, jos joku tunnistaa tai edes epäilee jonkun kohdan pitävän paikkaansa.

Niinpä!

En minäkään lähimpänä tunnista mitään tuollaista. En silloin tekohetkellä, enkä vielä nytkään yli 10 vuotta sen jälkeen.

En ole eläissäni kohdannut mitään yhtä raukkamaista tekoa kuin tämä, ettei hyväksy testamenttia. Tai siis nythän odotetaan, milloin tulee ilmoitus siitä moitekanteesta, että äiti joutuu käräjille puolustamaan tekemäänsä viimeistä tahtoaan.

Kyllä aikomastaan moitekanteesta olisi voinut kertoa jo perunkirjoituksessa ja laittaa sen heti vireille, mutta kun ei ollut munaa katsoa äitiä silmiin pienemmissäkään asioissa, niin miten sitten tässä olisi ollut.

Eikö ne pienet siniset pillerit auta yhtään saamaan nautintoa, kun sitä pitää hakea tällä tavoin? Mahtaa olla ja tulla megalomaaniset kiksit, kun ne kestävät ensin yhtä putkea tämän 6 kk:n odotteluajan ja sittenhän varsinainen rähinä äitiä kohtaan alkaakin.

Sen kyllä haluan nähdä omin silmin ja kuulla omin korvin, kun se perillinen yrittää lakimiesarmeijansa avustuksella tehdä äidistä esim. tylsämielistä tai todistaa, että hänellä olisi ollut joku sieluntoiminnan häiriö.

Mitä äitinsä käräjille haastamisella saa ajoiksi eli seurauksiksi, joiden kanssa joutuu elämään loppuelämänsä?

• lisää ystäviä vai menettääkö ne kaksi viimeistäkin? Menettää!
• arvostusta ja kunnioitusta toisten silmissä? Ei varmasti!
• menestystä ja vaikutusvaltaa? Niin narsistit kuvittelee
• sovinnon? Ei koskaan, ei ikinä.
• kutsun hautajaisiin, nimen kuolinilmoitukseen? Ei varmasti
• perinnön äidin omasta testamentista? Ei saa senttiäkään

Asiasta sanottua:

Op:n pankkivirkailija:” Ei kai se meinaa koko puolta vuotta miettiä, mitä tekee?”

Koulukaveri samalta luokalta: ”Eikö se perkele ole yhtään muuttunut?”
Sukulainen: ”Jumala rankaisee vielä”

Serkku:”Kyllä se vielä kolahtaa omaan nilkkaan”

Äiti:”Eikö siulla ole omaatuntoa?” (ei saanut vastausta)

Kolmen kuukauden mietiskelyn jälkeen perillinen sanoi: ”Pitää vielä miettiä”

Kun muuta valtaa ei ole, niin moitekanteen mahdollisesti tuomasta euforiasta fantasioiminen taitaa olla yhtä maukasta kuin terapeuttien sääliä osoittavat sanat. On esitetty sellaisiakin näkemyksiä, että kaiken taustalla olisi sen tämän hetkinen nainen. Kun ei taida olla muuta yhteistä puhumista kuin minun haukkuminen, niin jostainhan se on riemu ja energia revittävä. Antaa palaa vain!

Mahtaa olla valtava vallantäyteys ja voimantunto, kun saa pitää pihdeissään äitiään, joka ei ole eläissään tehnyt mitään väärää, vaan aina nöyrästi palvellut, hoitanut ja raatanut itsensä unohtaen. Tässä on sitten kiitos! Kiitoksena elämäntyöstä pääsee käräjille. Normaali ihminen häpeäisi, eikä tahallaan enää pahentaisi tilannetta. Joku ei vain tajua tehneensä mitään väärin. Montakohan hametta lienee kaapissa?

Moni ystävä on aivan aiheellisesti kauhistellut, että mitä karseaa tarvitsee vielä tapahtua ennen kuin normaali käyttäytyminen alkaisi ja puheet alkaisivat olla järjellisiä. Onko sellainen enää edes mahdollista, kun on ollut puoli vuosisataa sokaistunut omasta erinomaisuutensa harhasta?

Nolla on nolla ja menee pakkaselle, kun yhä edelleen haluaa lisätä siihen miinuksia törkeillä puheilla ja toisten elämäntyön mitätöinnillä. Kun alkaisi tekemään töitään, niin ehkä ei jäisi niin paljon aikaa kaunan kasvattamiseen ja kostonhalussa pyöriskelemiseen.

Eikö sitä vaan voisi elää omaa elämäänsä ja jättää toiset rauhaan? Vai eikö sitä omaa elämää ole?

Minä saan energiani kirjaprojektista, johon on valmista materiaalia kymmeniä sivuja. Nämä muutamat blogikirjoitukset ovat vain muutamia maistiaisia; eivät edes kuvauksia pahimmista tapahtumista ja puheista. Kirjoitustahti on kiihtynyt mitä enemmän kuluu aikaa kesästä ja siis mitä lähemmäksi tammikuun loppu ja moitekanteen saapuminen tulevat. Sitä saa mitä pyytää! Otan jokaisen odottelupäivän pyyntönä kirjoittaa lisää.