perjantai 27. joulukuuta 2019

Erään aivovamman anatomia

Joku on saattanut huomata, että olen puheenjohtaja Oikeutta aivovammautuneille-
yhdistyksessä. Yhdistys on nyt taukotilassa, kun ei ole riittävästi aktiivisia toimijoita. Ja mistähän se mahtanee johtua? No tietysti siitä, kun kaikilla on jonkunasteinen aivovamma ja
se asettaa rajoituksia mm. jaksamiseen. Itselläni on ollut erinäisiä kiireitä ja voimainponnisteluja hoitaessani perheen surullisia asioita.

Viime kesänä jouduin kuitenkin toimimaan aivovammaan liittyvässä tapahtumassa. Minulla ei ollut vaikeuksia tietää, miten toimia, että tilanne selviäisi parhaalla mahdollisella tavalla.

Saimme erinomaista ja nopeaa hoitoa Tikkamäen ensiavussa, vaikka kyseessä oli perjantai-ilta. Ei tarvinnut odotella missään vaiheessa: pääsimme suoraan hoitajan luo, joka vei loukkaantuneen hoitohuoneeseen sängylle pötköttelemään. Teki perusjutut ja kertoi, että lääkäri tulee pian tutkimaan. Lääkäri tuli vartissa. Kyseli, kuunteli ja selvitteli, mitä oli tapahtunut ja mitä tapahtuu seuraavaksi.

Äitini oli lähtenyt käymään parin kilometrin päässä naapurissa. Polkupyörällä.
Naapuriin olikin mennyt. Ilmaantunut pihalle pyöräänsä työntäen. Pusero veressä. Naama veressä. Sekavana, muistinsa menettäneenä. Kyseli polkupyöräänsä.

Oli kaatunut jyrkässä alamäessä. Ei osannut kertoa, missä kohdassa, eikä sitä, oliko harhaillut jossain tai miten oli yleensikin päässyt ylös jostain kaseikosta...
Viimeisin hatarahko muistikuva oli mäenpäällä pellolla olevat lehmät.

Oli itsestäänselvää, että äiti oli saanut aivovamman. Kaatuminen ilman kypärää tietenkin ja isku päähän oli ollut suurienerginen. Ei ollut silminnäkijöitä.
Äiti ei ollut aikaan, eikä paikkaan orientoitunut, eikä puheella realisoitavissa. Lähimuistissa oli aukko.
Tälläinen tapaus ja oireet vaativat lääkäriin menemisen.

Jos olisin ensin soittanut paikalliselle terveysasemalle ja kysynyt tarvitseeko tulla, niin vastauksena olisi ollut: 'ei tarvitse, se on aivotärähdys, seuratkaa tilannetta, yöllä pitää herätellä parin tunnin välein. Jos tajunnantaso alenee tai päänsärky on sietämätöntä, eikä Panadol auta jne. niin sitten yhteys hätäkeskukseen'.
Saan sihiseviä näppylöitä, jos puhutaan aivotärähdyksestä, sillä nykyään ei käytetä sitä termiä, vaan aivovammat luokitellaan lieviin, keskivaikeisiin ja vaikeisiin.

Niinpä en soittanut terveysasemalle, vaan ajoin 85 kilometriä suoraan sairaalaan ensiapuun, sillä tiesin, että tässä tapauksessa on hyvä ottaa TT-kuva ja haavakin vaikuttaisi olevan niin syvä, että se vaatisi ristipistoja.

Viisi tuntia kaatumisen jälkeen, kun hoitaja pyysi äidiltä kela-korttia, niin hän antoi K-kaupan Plussakortin. Ei ollut vieläkään ymmärrys ihan kirkasta.

Ensiavun lääkäri selitti, etttä aivoista pitää ottaa tietokonekuva, koska vamma oli ilmeisen suurienerginen, sille ei ollut silminnäkijöitä, oli sekavuutta ja muistiaukko oli useita tunteja.
Fiksu lääkäri!
Ehkä ei ole tullut ihan turhaan opiskeltua aivovamma-asioita. Toki se intressi syntyi jo 20 vuotta sitten oman takaviistoon tapahtuneen jysähdyksen ja aivohermo- ja selkäydinruhjevamman seurauksena.

Äiti pääsi vajaassa tunnissa TT-kuvaan, radiologin lausunto valmistui hetkessä ja lääkäri tuli kertomaan, ettei aivoissa ollut vammalöydöksiä.
Haava oli luuhun asti, mutta siihen ei tarvinnut laittaa tikkejä, kun sen sai kursittua teipeillä kiinni, kun verenvuotokin oli jo loppunut.

Muutaman tunnin seurannan jälkeen äiti pääsi pois. Jäimme kuitenkin kaupunkiin yöksi siltä varalta, että tulisi jotain komplikaatioita. Tässä oli ainekset pahimpaan mahdolliseen lopputulemaan. En oikein uskalla miettiäkään niitä, "entä jos..."-kysymyksiä. Onneksi minulla on pikkuveli Anssi, jonka kanssa lähiomaisina jaamme äidin hoito- ja huolehtimisvastuuta.
Tämä tarina päättyi onnellisesti, koska mitään pysyviä vaivoja ei jäänyt.
Polkupyöräily kuitenkin jäi ja loppui.


Aivovammojen uusin Käypä hoito-suositus

Ei kommentteja: