perjantai 30. joulukuuta 2016

Kitteeläinen vaalisirkus


Tänä vuonna ennen suloista suvea toteutuu kunnallinen demokratia, kun valtuustot saavat äänestyksen perusteella sellaiset valtuutetut kuin ne ansaitsevat ja haluavat. 

Ajattelin kirjailla ylös tässä ennen vaaleja suoranaisen sarjan omasta mielestäni mielenkiintoisia tapauksia menneisyydestä, ilmiöitä nykyisyydestä ja uhkakuvia pelolla odottamastani tulevaisuudesta. 

Toisaalta taas, eipähän minulla pitäisi olla mitään intressiä Kiteen asioihin, koska olen joensuulainen. Hoidan kuitenkin äitimuorin asioita ja se antaa hyvän kosketuspinnan, miten siellä toimivat tai paremminkin ovat toimimatta soteen liittyvät asiat



Joitakin viikkoja ennen vaaleja alkavat monien ehdokkaiksi hyväksyttyjen huvittavat teatteriesitykset. He yrittävät saada vimmaisessa äänikiimassaan vaalikarjaa koppeja kohti, kun äänestyspäivät viimein koittavat.

Tyypit, jotka ovat istuneet jo vuosikausia tai pahimmat jopa vuosikymmeniä vallan pyhätöissä päättämässä kaupungin asioista, lupaavat taas yhdeksän hyvää ja kymmenen parasta asiaa, mitä vaan voivat keksiä keskinkertaisella ymmärryksellään. 
Äänestäjille voi sitten kertoa ihan vakavalla naamalla, että ehdotin ja tein kaikkeni toteuttaakseni lupaukseni, mutta kun muut eivät kannattaneet. Sitten he voivat kiroilla yhdessä toisten tyhmyyttä, kun ne eivät halunneet rakentaa paskahuussia keskelle autiota toria.

Voihan sitä lähteä vaaleihin samoilla teemoilla kuin edelliselläkin kerralla, kun on täyttämättä ne aiemmatkin lupaukset. Esitteiksikin kelpaavat numeroa vaille samat läpyskät. Ehdotan, että vielä vähän aikaa vallankahvassa olevat valtuuteut saisivat pitää entiset numeronsa, niin ihmisten ei tarvitsisi saada postiluukkuihinsa ylenmääräistä vaalimainossaastetta. Monilla on nimittäin muistissa edellinen läpyskä ja vakioehdokas, jota äänestävät siitä huolimatta, oliko se sanonut sanaakaan koko vaalikautena.
Viime vaalien alla yksi reppana jakeli itse ja jakelutti kavereillaan niin sitkeitä läpysköistä, ettei niistä saanut edes sytykkeitä uuniin. Nyt ei tarvii jakaa sellaisia meidän muorin laatikkoon!
Paikallislehteäkään ei viitsi lukea enää sen jälkeen, kun siihen ilmestyy pällistelemään paikkakunnan kauniit, rohkeat ja rikkaat.

Eu:n tukipäätös vai kenelle luvatut fyrkat?

Jotkut ehdokkaat saattavat esittää lupauksinaan jopa sellaisia asioita, joista heillä ei ole edes mahdolllisuutta päättää, kun ne eivät kuulu valtuustojen päätäntävaltaan.
Joku saattaa luvata, että hän poistaa aborttioikeuden, homoliitot ja vähentää presidentin valtaoikeuksia.
Joku saattaa luvata, että kiteeläisetkin pääsevät lääkäriin. Tavallaanhan se on monen kohdalla toteutunut lupaus, sillä lääkäriin pääsee kuolemalla. Tarvitaan nääs kuolintodistus, kun joku heittää lusikkansa nurkkaan tai kirveensä kaivoon.

Normaalimpi lääkäriin pääseminen onkin sitten melkoista utopiaa. Jollekin jopa märkä päiväuni, jos kukaan ei kerkeä vaihtamaan vaippaa.

Minulle on kerrottu voimakkain äänenpainoin, että Kiteen kaupungin perusturvaan liittyviä asioita ei saa arvioida kriittisesti. Ei ainakaan julkisesti. 
Minä muka haukun kaikki. Nämä blogikirjoitukseni ovat muka haukkumista. Onko? Minä käytän perustuslaillista oikeuttani, sanavapauttani, näissä kirjoituksissani. Se ääliö älähtää, jota kohden lause lävähtää? 

Ääniä yritetään ostaa hernekeitolla tai kahvilla ja parhaat päivänsä nähneellä lettivehnässiivulla, jonka läpi näkyy vähintäänkin seitsemän kirkontornia. 

Jotkut ehdokkaat tarjoavat vaalikyytejä esim. jonkun syrjäkylän mökinmummoille. Minusta se on nykypäivän muilutusta. Matkalla kopille mummo ”piestään” äänestämään kuskia tai jotain muuta, nimeltä mainittua hyväkästä. Ennen innokkain muiluttaja oli Lapuan liike.

Kehotan äänestystä miettiviä kansalaisia suhtautumaan kriittisesti jopa ehdokkaiden tarjoamiin ilmaisiin grillimakkaroihin. Eräs huonohampainen papparainen oli iskenyt tekohampaansa onttoon nakkiin, joka oli ollut keskeltä ihan jäässä. Tämä kolmen sodan veteraani kirota päräytti, että perkele, on se kummaa, että nykynuoriso ei osaa edes makkaroita paistaa, että Tali-Ihantalassa oli niin kuumat paikat, että naapurikylässäkin olis nakit palaneet.

torstai 22. joulukuuta 2016

Sotettaa

Pari kertaa vuodessa tarvitsen itselleni nimetyn Hyvinvointiaseman palveluja Joensuussa. Viime keväänä hengitysröörieni pahoinvointi muuttui muutamassa päivässä hyvinvoinniksi, kun sain piipun imettäväksi ja kortisoni hyväili keuhkojani. Tässä tapauksessani nimenvaihdos arvauskeskuksesta Hyvinvointiasemaksi oli onnistunut erinomaisesti. Kiitän ja niian! En tosin kovin syvään, ettei polvet pamahda lopullisesti.

Muistini ei ulotu normaaleissa asioissa kovin monia vuosia taaksepäin, mutta sen muistan, että sotesta on puhuttu iät ja ajat. Riippumatta siitä, kuka on vallassa, aina vaan sotetetaan. Puolesta ja vastaan, sekä ja että, sinne ja tänne, kuka ja mitä, yök ja yök.

Uutiset kertoivat eilen, että nyt viimein se himmeleiden himmeli, sote, on synnytetty ja syntynyt. 

Sote-lapsonen taitaa tosin olla hieman epämuodostunut keskonen. Koska synnytys oli pitkittynyt vuosikausia, Sote oli altistunut hapenpuutteelle ja siten sille oli tullut aivovaurio. Tai ehkä se olikin niillä vt. kätilöillä, jotka olivat saaneet epäpätevyytensä jo viime vuosituhannella.

Jään mielenkiinnolla odottamaan sitä, millaiset varpajaiset vastasyntyneelle järjestetään.
Kokkareet kehuvat omissa bileissään, että heidän unelmasotensa sai valinnanvapauden. Siis sellaisen valinnanvapauden, että leijonaveljien omistamat lääkäriasemat saavat itse päättää, missä veroparatiisissa säilyttävät himmeleistä kiskomiaan hilloja. 
Kepulit iloitsevat, kun saivat järjestettyä sotevauvansa avulla uskollisille maakuntasatraapeilleen satoja suojatyöpaikkoja. 
Persut repivät riemua siitä, että kukkenhaimille ei anneta yhtään rahaa tästä sotetuksesta.

Toivottavasti sote-lapsonen kehittyy vioistaan huolimatta edes konttausasteelle. Jos se oppisi puhumaan, niin se voisi kertoa, minne koskee ja mitä pitäisi ehkä tehdä. Epäilen tosin, että ne samat vt.kätilöt ovat kuuroja, koska eivät kuulleet asiantuntijoiden antamia neuvoja raskauden aikana, vaan näpertelivät keskenään hämärissä kammareissaan.

Muutos kätkee aina mahdollisuuden paremmasta. Onhan se mahdollista, että tämä sotetus onnistuu viimein. Onhan se mahdollista, että sairaat pääsevät lääkäriin muutamassa päivässä. Onhan se mahdollista, että sossunluukulta saa todellista apua elämän vaikeuksiin. On. On todellakin mahdollista. 
Epäilen, enkä ole ainoa.

Opiskelin tätä sotetusta useammasta lähteestä ja kerron tässä hieman huvittavia havaintojani. 
Aikuiset ihmiset, nämä vt. kätilöt, yrittävät syöttää ruusunpunaisia unelmahöttöjään sairaille ihmisille. He tietävät jo ennakoon, että mikään niista höttösmöttösistä ei toteudu hyvin, tuskin edes kohtuullisesti. Onhan se toki mukavaa istua kokouksissa tuottamassa itsestäänselvyyksiä ja kuvittelemassa olevansa tärkeä ja viksu. 
Paikat noihin pöytiin on jaettu poliittisten lehmänkauppojen perusteella. Ei siis tarvitse olla millään tavalla pätevä. Riittää kun on sopiva. Ja rahaa tulee kokouksista, matkoista, ansionmenetyksistä yms. Jos joutuis ilmaiseksi istumaan, pöydissä ei olisi tungosta. Asiantuntijat saisivat silloin päättää asiantuntemusta vaativista asioista.
Mie ja sie. Myö yhessä

 Meillä täällä itärintamalla ollaan etulinjassa monessakin mielessä, mutta taidan tässä kertoa vain edistyksellisestä Siun sotesta. Vähän ennen sitä kuuluisaa maailmantappia se muuttaa nimensä Miun soteksi. Ei tosin miun. Kummullani kasvanee silloin jo arviolta tuhat vuotta vanhoja ikihonkia.

Siun sotella on palvelujen painopisteenä kotona pärjääminen.”Talousarviossa pysymisen ehdottomia edellytyksiä ovat palvelujen yhtenäistäminen koko maakunnassa, sosiaali- ja terveydenhuollon välisten raja-aitojen häivyttäminen sekä panostaminen ennaltaehkäiseviin ja kotona pärjäämistä tukeviin palveluihin. Tämä tarkoittaa mm. kotisairaanhoidon laajentamista, maakunnallisesti yhtenäisiä kuntoutuspalveluja sekä ensihoidon kehittämistä ja yhdistämistä muuhun kotiin vietävään hoitoon. Niin ikäihmisten kuin vammaistenkin laitosasumista vähennetään hallitusti ja korvataan eritasoisella palveluasumisella jo tulevan vuoden aikana. ”

Noinhan siellä Siun soten sivulla lukee

Arvelen, että noista korulauseista huolimatta mikään muu ei muutu kuin logo laskuissa. Arvelen, että reuna-alueiden palvelut heikkenevät entisestään. Höpinä jostain valinnanvapaudesta on lähinnä aprillipila. Tai no, saahan sitä valita meneekö arvauskeskukseen sisälle etuovesta vai peräaukosta.

Siun soten tärkein asia vaikuttaisi olevan koti. Ihanaa! Ihminen saa olla kotona kuolemaansa saakka. Palvelut viedään sinne. Käydään pesemässä pykineet varpaanvälit ja leikkaamassa korvakarvat, että kuulokoje sopisi paremmin, mikäli se sattuisi löytymään jostain esim. jääkaapista.
Entäs sitten, kun kuntakeskuksesta on matkaa sinne kotiin 30 kilometriä ja siellä tarvitsisi käydä 3 kertaa vuorokaudessa? Olen nähnyt, kun eräs omainen haukuttiin pystyyn, kun hän uskalsi sanoa, ettei siinä ole järkeä, ettei se ole käytännössä mahdollista. Vastaus oli: ei teidän tarvitse huolehtia siitä, se on kaupungin resurssointikysymys.

Siun soten tavoite on siis, että jo ensi vuonna laitoksissa asuvat ikäihmiset pääsevät palvelutaloihin.
Tässä kohtaa en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko. Varmuuden vuoksi teen kumpaakin yhtä aikaa. Se onnistuu näet hyvin helposti meiltä karjalaisilta.

Valtion virkamies on kieltänyt minua kirjoittamasta Kiteen vanhusten asioista. En tottele, vaikka toiset virkamiehet pöräyttäisivät koppiautolla pihaan. 

Eräs kiteeläinen vanhustenhoitaja sanoi minulle joku päivä sitten, että hoitajia on kielletty kritisoimasta missään tilanteissa työpaikkojen olosuhteita, henkilökunnan vähyyttä ja sitä, ettei kerkeä tekemään mitään muuta kuin pakolliset perushoidot. Hoitaja kertoi, että hän tekisi paljon enemmän vanhusten hyväksi, jos olisi aikaa.

Kiteen hoitopaikat ovat täynnä. On pitkät jonot. Vain kuolema vapauttaa paikkoja. Kiteen perslautakunta on päättänyt, että paikkoja ei osteta yksityisiltä palveluntarjoajilta.

Mihin meinaavat laittaa heidät, jotka tarvitsevat pikaisesti hoitopaikan? Entä heidät, jotka ovat kaikkien lakien ja asetusten mukaan oikeutettuja hoitopaikkaan? 
Perimätieto kertoo, että eräs vastasyntynyt oli laitettu heinille härkien kaukalon, kun ei ollut tilaa majatalossa. Nyt ei ole tilaa palvelutaloissa, eikä nykynavetoissa kaukaloita.







lauantai 12. marraskuuta 2016

Mietteitä vanhustenhoidosta Kiteellä

Minulle läheinen henkilö asuu nykyisin uudessa tehostetun palveluasumisen hoitopaikassa.
Hoitopaikka on tehty osittain vanhaan toimistorakennukseen. Vanhoihin kuoriin laitettiin uudet sisukset. 
Olisikohan kokonaan uuden vanhainkodin rakentaminen tullut kalliimmaksi kuin tuollainen muutostyö? Arvelen, että kuntapäättäjiä vietiin taas kuin litran mittaa, kun asian valmistellut, huonon matikkapään omannut virkamies löi rätingit pöytään ja opasti, että vanhuksille välttää kodiksi ja elämän loppumetreille halpa ”toimistokin”.
Raha puhui ja päätti.
Arvaan, että jossain vaiheessa kustannusarvio paukkui ja tiskiin tarvittiin vielä milli tai kaksi lisää valtakunnan valuuttaa. Tämän arvauksen saa toki ampua alas!

Kun menin ensimmäistä kertaa tuohon hoitopaikkaan, minusta tuntui, että se on suljettu laitos.
Lukittuja väliovia käytävien päissä ja yhteisenä tilana entinen kolea aula.
Ajattelin, että onkohan tämä paikka sopiva esim. muistisairaille, joille kodinomaisuus on tärkeää. Tässä sokkelossa he ovat varmastikin jatkuvasti eksyksissä ja haahuilevat epämääräisesti ja varmastikin turvattomuutta tuntien. Liikuntarajoitteisille varsinkin yhteiset tilat vaikuttivat olevan ahtaat ja epäkäytännölliset.

Kun tutustuin taloon tarkemmin, saatoin jatkaa hämmästelyä.
Asukkaiden huoneita on yhteensä viiden käytävän varrella ja vieläpä kahdessa kerroksessa.
Minulle kerrottiin, että alakerran asukkaat
kuskataan ruokailemaan ylempään kerrokseen, jossa on ruokala. Ajattelin, että eihän se kauan kestä, kun porukka lastataan hissiin ja hurautetaan ylös.
Kurkistin sitten sisälle hissiin. Pieni. Erittäin pieni. Siihen sopii kerrallaan yksi pyörätuoli avustajan kanssa!
Mahtoikohan kukaan kuntapäättäjä, arkkitehti tai insinööri laskea, kuinka paljon päivittäistä työaikaa hoitajilla kuluu tuohon ylös ja alas kuskaamiseen tuollaisella hissillä? Kuusi matkaa jokaiselle alakerran asukkaalle. Se on todella paljon pois jostain muusta.

Jos asukashuoneet olisivat yhdessä kerroksessa, käytävät ikäänkuin yhden ison tilan ympärillä ilman lukittuja väliovia, niin moni asia olisi varmastikin helpompaa.

Vierailen talossa vähintään kerran viikossa useamman tunnin ajan kerrallaan. Läheiseni lisäksi keskustelen aina monien muidenkin, jo tuttaviksi tulleiden asukkaiden ja heidän omaistensa kanssa.

Olen huomannut, että hoitopaikassa pidetään asukkaista hyvää huolta. He ovat hyvin perushoidettuja. Henkilökunta on ammattitaitoista. He ovat aina ystävällisiä ja yhteistyöhaluisia meitä omaisia kohtaan. Olihan siellä joskus se poikkeuskin, joka vahvisti säännön.

Kun olen seuraillut talon tapahtumia läheltä, niin olen tehnyt erinäisiä huomioita.

Talossa on huonokuntoisia, ikääntyneitä asukkaita yhteensä yli 30 tai voi olla lähemmäs 40. Jonkun verran heistä lienee sängyssä hoidettavia. Useimpia työnnellään pyörätuoleilla, jotkut liikkuvat rollaattoreilla tai kävelevät huonosti. Vaikuttaisi siltä, että enemmistö asukkaista on muistisairaita, joidenkin dementia on ilmeisesti edennyt jo hyvin pitkälle. Asukkaiden perushoito vie paljon aikaa, eikä se ole helppoa ja kevyttä hommaa.

Olen saanut kuulla, että hoitopaikassa on yövuorossa vain yksi hoitaja!
Miten se voi olla mahdollista?
Onko se riittävä määrä?
Onko asukasturvallisuus riittävä?
Entäs tämän ainoan hoitajan työturvallisuus?
Muistisairaat voivat olla aggressivisia.
Tiedän vakavia tapauksia monista eri hoitopaikoista. Muistisairas tarttui yht'äkkiä hoitajaa kiinni ryntäistä. Eräs hyökkäsi toisen potilaan kimppuun. Eräs karkasi. Eräs on kaatunut varmaankin yli 10 kertaa. Eräs heilui kepin kans ja kiroili. Eräs meni toiseen huoneeseen räyhäämään jne. jne. On varmasti pelottavaa sekä sille ainoalle hoitajalle että toisille asukkaille, kun tällaista tapahtuu yöllä. Ja sitä tapahtuu paljon.

On täysin mahdollista, että yöllä kaksi talon asukasta saa yhtä aikaa henkeä uhkaavan sairauskohtauksen ja toinen menehtyy, kun hoitaja ei pystynyt auttamaan molempia. Toinen asukas voi olla tukehtumaisillaan ensimmäisen kerroksen perimmäisessä huoneessa ja toista pitäisi elvyttää toisen kerroksen viimeisessä huoneessa.
Tilanne on hoitajan kannalta hirvittävä, kun joutuu päättämään, kumpaa yrittää pelastaa. Ambulanssin paikalle tuleminen kestää jokatapauksessa vähintään vartin, pahimmillaan jopa tunnin, joten tällaisessa tapauksessa se ei kerkeäisi avuksi.

Ehkä hoitajan elämä menee piloille loppuelämäksi tuon trauman vuoksi. Hän tarvitsee terapiaa, ei pysty menemään enää koskaan töihin, talous ehkä romahtaa, joutuu ehkä lopulta eläkkeelle.
Kuntapäättäjät pilasivat hänen elämänsä pakottamalla hänet päättämään ihmisen elämästä ja kuolemasta. Tämä uhkakuva on todellinen joka yö, sillä asukkaat ovat iäkkäitä ja vakavasti monisairaita.

Päättäjien pitäisi miettiä tuollaista uhkakuvaa joka kerta, kun heillä on valtaa päättää, mihin kaupungin verovaroja ja muita tuloja ovat laittamassa. Ihmisen hengellä ei pitäisi olla hintalappua, mutta puolustuskyvyttömille sairaille se laitetaan joka vuosi kaupungin talousarviota tehtäessä.
Kun ajattelen asiaa todella raadollisesti, niin sehän on kaupungille pelkkää säästöä, kun mahdollisimman moni kalliiksituleva vanhus kuolee mahdollisimman nopeasti laitokseen jouduttuaan.

Lehdistä saa jatkuvasti lukea, että Kiteen kaupungilla menee taloudellisesti erittäin hyvin.
Se harkitsee tuloveroprosentin alentamista jo toisena vuonna peräkkäin. Kaupunginjohtajan mukaan siitä tulee merkittävä myönteinen imagohyöty.
Voi tziizus ja maria kans!
Minusta paras imagohyöty tulisi siitä, että kaupunki hoitaisi kunnolla sairaansa ja vanhuksensa. Että esim. hoitajia olisi riittävästi.
Tuskin muutaman hoitajan palkkaaminen kaataisi kaupungin erinomaisessa kunnossa olevaa taloutta, mutta se voisi pelastaa ihmishenkiä ja tuoda turvaa ja monenlaista hyvää heikoimmassa asemassa oleville.

Kun nyt tulin aloittaneeksi tämän kirjoittamisen, niin laitanpa tähän muutaman kysymyksen, jotka koskettavat kiteeläistä vanhustenhoitoa yleisesti. Tuskin niihin kukaan vastaa, mutta olen ainakin yrittänyt herättää keskustelua.

Minkälaista virkistystoimintaa ja kuntoutusta kaupunki järjestää hoitopaikkojen asukkaille?
Arvaan, ettei juuri minkäänlaista. Nyt hoidettavat joutuvat olemaan liian pitkiä aikoja yksin huoneissaan ilman virikkeitä ja virkistystä. Muistisairailla on tietysti se onni, etteivät he kärsi omasta tilastaan.
Kuinka usein sellaisia henkilöitä käytetään ulkona, jotka kävelevät itse tai joita voisi työntää pyörätuolissa?
Tiedätkö, että omaiset ostavat ulkopuolisilta palveluntarjoajilta kävelytystä läheisilleen? Eräs rouva kertoi joku aika sitten, että puolen tunnin kävelytys maksaa 50 euroa. Hänellä on varaa ostaa sitä 2 krt/vk.
Järjestän niin, että iso lauma sukulaisiani äänestää sitä poliitikkoa, joka laittaa tämän ulkoiluasian kuntoon kaikissa Kiteen hoitopaikoissa. Tai edes yhdessä! Sinällään suorastaan koomista, että joutuisi uhraamaan äänensä siihen, että vanhus saisi käydä ulkona.

Miten Kiteen kaupungin eri hoitoyksiköissä toteutuu hoitajamitoitus?
Lasketaanko hoitajamitoitukseen myös harjoitteluaan suorittavat opiskelijat, pyykinpesusta, siivoamisesta ja talonmiehen tehtävistä huolehtivat henkilöt, että vähimmäisvaatimukset täyttyvät?

Jos joku työntekijä sairastuu, palkataanko sijaisia?
Kesälahden hoitopaikoissa on asukkaina useita "perinteisesti ajateltuna" kiteeläisiä. Olisi tietysti suotavaa, että Kiteellä olisi riittävästi hoitopaikkoja, että omaisen luona olisi mahdollista vierailla helpommin ja useammin, eikä matkoista syntyisi kohtuuttomia kustannuksia. Kun joutuu matkustamaan n. 100 km, että pääsee käymään omaisen tai läheisen luona, niin se on aivan liian paljon. Ei tarvitse ihmetellä, että monien luona ei käy ikinä ketään. Olisiko se sinusta mukavaa?


Kiinnostaisi myös tietää, miten saattohoito on järjestetty eri hoitopaikoissa. Pääseekö kuoleva omaan huoneeseen, ettei samassa huoneessa ole toisia asukkaita? Mihin vainaja laitetaan siksi aikaa, kunnes hänet haetaan pois esim. vasta seuraavana päivänä. Kuka toteaa kuoleman, jos on yö ja työvuorossa on esim. lähihoitaja tai kenties sairaanhoidon opiskelija?

Onko kaupunki tehnyt jonkunlaisen vanhusstrategian eli miettinyt miten kiteeläiset vanhukset hoidetaan esim. 10 vuoden päästä, kun tehostettua palveluasumista tarvitsevia vanhuksia on vähintäänkin tuplasti enemmän? Kaikkia ei voi hoitaa kotona. Jo nyt kotihoito takkuaa, eikä hoitaja kerkeä olemaan asiakkaan luona kuin muutaman minuutin.

Tällaisia asioita ja kysymyksiä on pyörähdellyt päässäni viime kuukausina. Kaupunki työnantajana ja viime kädessä poliittiset päättäjät ovat oikeita henkilöitä antamaan vastauksia näihin kysymyksiini. En pistäisi pahakseni, jos se olisi Perusturvalautakunta, joka antaisi niitä vastauksia.
En kaipaa mitään puoluepoliittista jargonia ja luetteloita hyvistä aikomuksista, vaan oikeaa tietoa ja tehtyjä päätöksiä, jotka on luettavissa kaupungin asiakirjoista.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Laiskimus


Vanha kansa sanoo, että laiska töitänsä luettelee. Pitänee paikkansa ainakin jossain määrin. Toisaalta, mitä väärää siinä on, jos kertailee tekemisiään omaksi ilokseen ja toisten kiusaksi. Ei siinäkään tietenkään ole mitään väärää, jos niin ei tee ja antaa ihmisten pitää laiskana.
Minulle on sanottu, että aamupäivällä makailen sängyllä, syljeksin kattoon ja iltapäivällä väistelen räkämällejä, etteivät ne tipu päälleni. Saahan sitä leukojaan louskuttaa, ei tunnu missään.

Kesän ja syksyn aikana tuli kerättyä melko paljon marjoja ja sieniä. Niitä olikin tarjolla runsaasti. Keräsin vattuja kymmeniä litroja, mustikoita monta sankollista, puolukoita reilusti yli oman tarpeen, karpaloita ainakin 50 litraa.

Entäs sitten sieniä? Kanttarellimäärän laskemisen lopetin kymmeneen sankolliseen. Rouskuja on nyt suolattunakin useita sankollisia. Tatit meinasi unohtua mainita. Toki niitäkin on kuivattuna muutamia pieniä purkillisia. 
Vielä kun tuohon lisätään kalat, puutarhan marjat ja omenat, niin kylläpä on hyvä vastaanottaa talvi ja kevät ennenkuin saadaan uutta satoa.

Äkkinäinen voisi luulla, että huushollissa syötetään komppaniallista korpisotureita. Tutut tietävät, että taloa asuttaa äitee yksinään ja minä apulaiskana silloin, kun en ole jossain muualla.
Nyt kuitenkin täytyy huomauttaa, että käytössä on enää vain yksi pakastin. Ennen oli kolme! Siis siihen aikaan, jolloin isäntä asui kotona ja lapsenlapset saivat käydä kylässä.

Nyt tuli vähän elvisteltyä keräämilläni luonnontuotteilla, vaikka eipä liene haittaa, vaikka nykyihmisiä muistuttaa, että metsistä löytyy puhdasta, terveellistä ja ennen kaikkea ilmaista ruokaa. Toki rikkaat voi ostaa tarvitsemansa tuotteet torilta tai tuttavilta tai heidän tuttaviltaan. Olenhan minäkin tienannut vähän rahaa, mutta ne ovat menneet auton korjauksiin, kun metsäteitä rytyyttäessä on tullut pientä vikaa sinnetänne

Sisätiloissa tapahtuvista tekemisistäni tärkeinpiä ovat lukeminen ja kirjoittaminen. Luen paljon asiapitoista tekstiä ja yritän ymmärtää lukemaani. Ymmärrys on eniten koetuksella lääketiedettä käsittelevillä lontoonkielisillä sivustoilla silloin, kun asiat menee molekyylitasolle.  Lukioaikaisen approbaturin englannilla ei pitäisi tietää kovin paljoa enempää kuin 'hau aa juu'. Onhan kielitaitoni saattanut hieman parantua niistä ajoista tai sitten ei.

Lääketieteelliset kiinnostukseni aiheet käsittelevät enimmäkseen neurologiaa. Trige, hortsikka, migu.Tuo ensiksi mainitsemani kolmoishermosärky on teoriassakin ehkä aika hyvin hallussani. Tietysti pitääkin olla, koska olen tutustunut siihen sekä omakohtaisesti että kirjallisuuden kautta jo 17 vuoden ajan. Hortonin neuralgia eli sarjoittainen päänsärky on aivan hirvittävä sairaus. Migreeniä olen opiskellut vasta lyhyen aikaa, enkä tiedä siitä paljon mitään, koska nykyisin päähäni ei tartu mitään. Siitä huolimatta alan valtakunnallinen järjestö halusi minut hallitukseensa ja jopa varapuheenjohtajaksi. Onnea vaan puulaakille hyvästä valinnasta.

En ole ehkä monillekaan kertonut, että luen myös lakia. Tosin vain omaksi ilokseni ja joidenkin harmiksi. Eihän toki itseopiskeluni vastaa Harvardin tasoa, enkä sitten joskus valmistukaan kuin valetuomariksi. 
Viimeksi eilen tavasin rikos- ja prosessioikeutta ja sieltä erityisesti esitutkintalakia.
Tiesittekö muuten, että sen mukaan asianomistajan eli rikosilmoituksen tehneen henkilön ei sovi valehdella esitutkinnassa tai seurauksena voi olla kaksi vuotta vankeutta? Epäilty voi valehdella niin paljon kuin haluaa. Poliisi tutkii ja syyttäjä syyttää, jos epäilee rikosta. Jos rikosta ei ole tapahtunut, epäiltynä ollutta ei saa sanoa syylliseksi. Jos niin tekee, se on rikos, samoin kuin se, että tekee perättömän ilmiannon eli rikosilmoituksen, jota kutsutaan nykyisin kunnianloukkaukseksi.


Pari viikkoa sitten tutustuin Eduskunnan Oikeusasiamieheen. En valitettavasti henkilökohtaisesti, vaan hänen toimivaltaansa lakipykälien perusteella. Tosin tiesin ne aika tarkkaan entuudestaan, sillä olen tehnyt viime vuosien aikana kanteluita lähemmäs parikymmentä kappaletta.

Nyt asiani on sellainen, että ratkaisun jälkeen tulee aivan varmasti älämölöä. Kiteellä ainakin. Tulilinjalla on virkavastuulla toimivia virkamiehiä. Jos kansalainen kysyy, virkamiehen on noudatettava hyvää hallintoa ja vastattava. Minä sain kirjalliseen kahdeksan sivun mittaiseen kysymykseeni vastauksen neljän kuukauden päästä. Puoli sivua tekstiä, jossa todettiin, että asiat on pyritty hoitamaan oikein. Ei riitä minulle! 
Harmi vain, että virkamiehillä menee paljon työaikaa vastaustensa antamiseen ja itsensä puhtaaksipesemiseen. 
Tiedän, että se Arkadianmäen apinatarhan nimittämä mulkero vastaa, että soosoo, ei saa tuolleen tehdä. Sitä kutsutaan hallinnolliseksi ohjaamiseksi.


Rakentaminen ja nakertaminen on ollut hauskinta, mitä olen tässä syksyn aikana tehnyt. Paneelien maalausta, sirkkelöintiä, höyläystä ja viilaamista. Valmista tuli nopeaan tahtiin. Ensi talvena ei enää lumi tuiskua kuistille, eikä hirret lahoa.
Olen viihdyttänyt itseäni leikkimällä omenapuun kanssa. Niin oli kovaa, että veri lensi. Tylsä puukko ja taidot hukassa, mutta hienon naulakkohäkkyrän sain lopulta ajoiksi.


Tässäpä oli lueteltuna tärkeimpiä hommeleitani viimeisen parin kuukauden ajalta. Nyt on takki aikalailla tyhjä. Kaivaudun ehkä jo piankin talviunille ja herään sitten keväthangille yhdessä muiden mörköjen kanssa. Sii juu leitö leidiis änd pleipois sekä bitsiis änd witsiis.

torstai 2. kesäkuuta 2016

Iivana Julma ja hottentotti


...Pajarien tarina jatkuu kuten lupasin. 

Historia on mielenkiintoista ja avartavaa, varsinkin kun kyseessä on maailmanhistorian merkkihenkilöiden yksityisasiat. Löytyy vaikka mitä kivaa...ja jos ei löydy, niin aina voi itse tehdä uusia tulkintoja.

Suuri ja mahtava Wikipedia kertoo: ”Anastasia Romanovna Zakharyina-Yurieva (1530 – August 7, 1560) was the first wife of the Russian Tsar Ivan the Terrible and the first Russian tsaritsa. She was the daughter of Boyar Roman Yurievich Zakharyin-Yuriev, Okolnichi, who died on 16 February 1543, who gave his name to the Romanov Dynasty of Russian monarchs.

Hyvin vapaasti suomennettunahan tuo tarkoittaa, että aikoinaan oli olemassa yks kauhee Iivana, joka otti eukokseen pajarin tyttären Anastasian. Tuo maininta varmaankin jo riittää täyttämään lupaukseni pajari-stoorista?
Tämä pajari-faija muuten antoi nimensä yhdelle Russien monarkkien kuuluisimmista sukukunnista. Juu, niille Romanoveille.

Tämän kertomukseen Anastasia on eri leidi kuin edellisessä blogissa pintapuolisesti mainittu Anastasia. Kai. Ehkä. Mistäs sen tietää, kun ei wikikään kerro. Hiki kertoo. Aina ja kaiken. Ja se on joko totta tai hublatusta.

Iivana Julma
Kaikkihan tietävät, että tuo Ivan the Terrible on suomeksi Iivana Julma. Hän oli vainoharhainen narsisti, joka näki vihollisia ja salaliittoja kaikkialla. Julma hän todellakin oli; kidutti, tappoi ja tuhosi kaiken mitä eteen sattui tulemaan.
Iivana Julma huomasi jo nuorena, että vastustajan nitistäminen saa muut kunnioittamaan häntä, ja että häikäilemättömästä maineesta on hyötyä politiikassa. 
Hän oli siis kepulainen!
 Uhrasin tunnin elämästäni sen selvittämiseen, oliko Iivana Julma maailmanhistorian ensimmäinen kepulainen. Ilmeisesti oli! ” ...Grand Duke Ivan IV of Moscow in 1533. He was created Tsar Ivan IV of Russia in 1547.”
Tämä sen todistaa: Iivana oli Grand Dude. Vapaasti assosioituna: reilunkokoinen lerssi.


Iivana joko oli tai esitti olevansa hyvin uskonnollinen. Kun kansalle uskottelee saaneensa valtansa ja voimansa suoraan yläilmoista, niin alistetut ja nöyrät lähimmäisetkään eivät uskalla epäillä ääneen keskenkasvuisten iivanoiden epäeettisiä motiiveja ja rappeutunutta moraalia.
Nykypäivän iivanat käyvät kirkossa näyttäytymässä silloin, kun se palvelee heidän päämääriään. Ei sitä, että pääsisi taivaaseen, vaan sitä, että kirkkokansalta saisi mahdollisimman monta ääntä seuraavissa vaaleissa.

Anastasia Romanovna jne.
Iivanan siis vietteli puolisokseen Anastasia Romanovna Zakharyina-Yurieva. Se oli hänen liian pitkä ja siten kovin epäkäytännöllinen nimensä. Niinpä hän oli tutuille ja hutsuille pelkästään ”Anas”.

Olikohan se wiki vai hiki, joka juorusi, että Anas oli hyvin turhamainen, epäluotettava ja yksinkertainen naikkonen. Hän nöyryytti palvelijoita ja kasvatti lapsia huutamalla ja antamalla eriskummallisia rangaistuksia. Kaikki tiesivät, että Anas ei pitänyt lupauksiaan, vaan valehteli yhtenään, joten häneen ei suhtauduttu suopeasti. Lähipiiri joutui olemaan koko ajan varuillaan, että mitähän Anas keksii seuraavaksi. Lienee ollut melkoisen ei-pidetty yksilö. Iivana sieti kuitenkin häntä, mikä taas kertoo hänen vajaasta älykkyydestään.




Anas ja rantavedestä kuuluu epämääräistä rääkymistä. Nyt hieman ornitologiaa. Anakset on jonkun sortin sorsia. Niitä on hirveä määrä erilaisia, niinkuin esim. viheltäjäsorsat ja harakkahanhi. Se kyllä kuulostaa ihan joltain muulta kuin sorsalta!

Anas hottentota
Anas hottentota on pikkutavi latinaksi ja se on selkärankainen sorsalintu. 

Lieneeköhän Iivanan Ananaksella ollut selkärankaa? Eppäillä tuota soppii!

Jäin mietiskelemään hottentottia. Piti ihan tarkistaa, mitä se pilkuntarkasti tarkoittaa. Siispä etnologia-asiat esiin.
Monet teistä muistavat hottentotti-laulun. Minä en, koska en ole ikinä leikkinyt, enkä laulanut lapsenakaan, enkä edes katsonut teeveestä lastenohjelmia. Ihan totta! Olen ollut inhorealisti ja fakki-idiootti kovin valitettavasta hedelmöityshetkestä lähtien. Ne geenit, ne geenit!



No sitten sitä hottentotti-tietoutta!
Hollanninkieliset siirtolaiset keksivät hottentotti-sanan jo 1600-luvulla. Sillä jäljiteltiin khoi-kansan puhetta. Eurooppalaiset kiinnittivät huomiota khoisan-kielille ominaisiin naksaus- eli maiskausäänteisiin. Alankomaalaiset tarkoittivatkin hottentotilla nikottelijaa tai änkyttäjää.

Khoit olivat botswanalaisen metsästäjä-keräilijäkansan jälkeläisiä, eteläisen Afrikan ensimmäisiä karjankasvattajia ja myös ensimmäinen alkuperäiskansa, jonka tulokkaat kohtasivat.
Hottentotti oli/on edelleen halventava nimitys.
Ettäs tiedätte!


torstai 5. toukokuuta 2016

Kiteeläiset kuuluisuudet pontikka ja Paha Pajari


Varmaankin kaikki ystäväni tietävät, että olen kotoisin Kiteeltä. Kitee on ollut aikojen alusta lähtien maankuulu pontikkapitäjä. Kiteen kirkas, tuo jumalten juoma, tekee hetkellisesti olon iloiseksi, mutta laskuhumalan koittaessa elämä saattaa muuttua pahaltamaistuvaksi pitemmäksikin aikaa. Tietystikin on hyvä päästää pitkä sylki ulos, jos maha on täynnä lämmintä oksennusta.
Jotkut hätäiset amatöörit eivät malta kirkastaa nautintoainetta kolmea kertaa, jolloin lopputuote on haisevaa kuravettä. Silti se menee päähän, jalkoihin ja housuihin.

En ole aivan varma, onko tuo Kiteen maine kirkkaasti parhaana pontikkapitäjänä ansaittu, mutta ehkä kuuluisuuteen on hieman vaikuttanut valtakunnan suurmiesten, kuten Kekkosen mieltyminen pontikkaan. Kerrotaan, että kun hän tuli Kiteelle vierailuille, niin nimismies hommasi tuttaviltaan pontikkaa Kekkoselle ja hänen lukuisille perskärpäsilleen ja perässähiihtäjilleen.

Myös minä olen päässyt maistamaan pontikkaa muutaman kerran. Erään koulukaverini isäpuoli sitä tiputteli ja jakeli puteleita lahjuksiksi kunnassa vierailuilla käyneille herroille ja narreille. Ehkä kerran tai kaksi laimensimme tuon isäpuolen pontikkaa ottamalla pöntöstä pullollisen omaan käyttöön ja laittamalla vettä tilalle. Ilmeisesti se oli ollut niin stydiä kamaa, ettei kukaan huomannut tuota pientä laimennusta. Saattoi olla jopa hyödyksi äkkinäisille käyttäjille, joilla oli taipumusta saada tietyssä kohtaa lystinpitoa kipua tukanjuureen.

Kiteellä oli ja on edelleen Juurikka-niminen kylä, jossa myös tiputeltiin ahkerasti vielä 1970-luvulla, jolloin elin siellä kohtalaisen vilkasta lapsuuttani. Juurikan Tähkä ei ollut kylän pesäpallojoukkueen nimi, vaan tavaramerkki ylen makoisalle liemelle. Tähkä oli ja on edelleen tunnettu lähinnä juominkialan harrastajien keskuudessa, vaikkakin törmäsin aikoinaan matkoillani lukuisiin vanhemman ikäluokan edustajiin, jotka muistivat myös Juurikan Tähkän.

Muistan, kuinka lapsuudessani kotikylän kuoppaista tietä ajoi kuorma-auto, jolla oli heinäkuorma kyydissään. Kylällä kerrottiin, että heinäkuormat olivat menossa Helsinkiin. Noh, olihan se lapsestakin eriskummallista, mutta kylän tietotoimistot tiesivät toitottaa, että kyydissä oli nesteen täyttämää lasitavaraa ja heiniä piti olla pehmusteina, ettei arvokas lasti menisi rikki. Uskoo, ken tahtoo.

Kitee on tunnettu paikkakuntana jo keski-ajalla ja välillä tuntuu, että sinne se on jäänytkin.
Paha Pajari on kiteeläisen kansanperinteen hahmo, julma ja kansaa kiusannut pajariylimys. Pajarit olivat Venäjän ylimmän ruhtinaallisen palvelusluokan jäseniä ennen Pietari Suuren aikaa. Pajarit toimivat sotureina ja hallitsijan neuvonantajina.
Kiteen Paha Pajari herätti kauhua ympäri Kiteen valtakuntaa keksimällä huvituksia muiden kustannuksella. Kiteen historia ei kiinnosta minua tuon enempää.Valitettavasti.

Kiteeläinen elämänmeno nykypäivänä saa sen sijaan verenpaineeni nousemaan sellaisiin lukemiin, että mittarista loppuvat lukemat. Liian usein otsasuoneni pullistuvat ja vereni lämpötila osoittaa kiehumispistettä.
Siksipä joudun terapoimaan itseäni keväisten öiden valoisina hetkinä esim. keksimällä tarinoita kiteeläisistä kuuluisuuksista. Viime yönä tosin nukuin sikeästi ja näin unta, josta heräsin omaan röhönauruuni. Unessa kekkuloi pikkusieluinen pölvästi, jota kutsuttiin Juurikan Puuttiniksi.

Ei unesta sen enempää, koska tarkoitukseni on kertoilla nykyajan pahoista pajareista, sillä heitä on niin paljon, etten osaa laskea sellaisiin lukemiin approbaturin arvoisella lyhyellä matikallani.
Kun laitetaan yhteen juorut, huhut, urbaanilegendat ja ehkä jokunen totuudensiemenkin, niin saadaan seuraavanlainen tarina...
...jossa vastuu ymmärtämisestä siirtyy nyt välittömästi lukijalle.

Erään nykypäivän pajarin sanotaan olevan hyvin herkkähipiäinen ja tarkka kunniastaan, vaikka yleisesti epäillään, onko tällä pajarilla edes kunniaa, jota voisi esimerkiksi loukata. Kerrotaan nimittäin, että tämä pajari on viime vuosina kunnostautunut monissa kyseenalaisissa tai kenties jopa laittomissa manoovereissä.

Sanovat, että tämä pajari on rikas, jopa niin rikas, ettei ota vastaan edes tarjolla olevia EU-tukiaisia. Eri tietotoimistot kertovat tarinoita siitä, miten se sai rikkautensa. Joku kertoo, että perintönä, joku toinen, että lahjana, joku kolmas, että ilmaiseksi. Jokatapauksessa sai reilusti maita ja metsiä. Yleisesti kysellään, onkohan sille jo keksitty joku -ismi, kun ostaja maksaa ostoksensa myymällä omaisuutta, joka oli ennen kauppakirjan allekirjoitusta myyjän?

Pajaritrio
Sanovat, että tämä pajari on rakastunut valtaan ihan niinkuin vanhan tarinan Paha Pajarikin ja toimintatavatkin ovat kuulemma perimmäisiltä ideoiltaan melkoisen samanlaisia. ”Heti mulle kaikki”. Muut ovat palvelijoita, määräysten toteuttajia ja alempiarvoisia ihmisiä, joista ei tarvitse välittää. Rengit ja piiat tekevät varsinaiset työt. Pajari kulkee kuulemma kirkonkylällä nenä pystyssä, kraka kaulassa, eikä enää tervehdi tuttaviaan, eikä edes sukulaisiakaan. Jos kenen kanssa alentuu puhumaan, niin enimmäkseen nauraa höhöttää tekonaurua omille jutuilleen.

Sanovat, ettei tuon pajarin varpaille kannata astua tai tielleen asettua. Hänelle ei kuulemma saa vastata, että 'ei'. Se tietää välittömiä vaikeuksia tai jopa kutsua KGB:n, tuon nykyisen ohranan juttusille.
Kertovat, että pajari on ottanut silmätikuikseen sukulaisiaankin. Laittanut välejä poikki sinne sun tänne. Siihen herttaiseen mummeliinkin, joka hyvyyttään hoiti pajarin lapsia 15- vuotta joka päivä. Pajari ei kuulemma antanut senttiäkään palkkaa, eikä ikinä yhtään edes ruokarahaa, vaikka mummeli syötti lapset aina. Köyhä ja sairas vanhus sai lopulta palkakseen vihaa ja inhottavia temppuja. Kertovat, että vanhus on kieltänyt pajaria tulemasta edes hänen haudalleen.

Kylillä puhuvat, että pajarilla on nykyisin kaunis, suorastaan missivartaloinen morsian. Anastasia on kuulemma hänen nimensä. Nasti, niinkuin lontoota osaavat ihmiset naureskelevat. Muille tiedoksi: se on suomeksi ilkeä tai häijy. Sanovat, että vakalle on sattunut sopiva kansi.

Vaikka pajarin sanotaan olevan häikäilemätön omaneduntavoittelija, niin olettavat, että Nasti on oikeasti monen pahan asian takana. Se kuulemma esittää ystävällistä ja mukavaa, kun vieraita on läsnä, mutta kun perävalot vilahtavat, niin huuto ja komentaminen alkaa. Eräs lapsista on kuulemma usein kertonut kavereilleen, miten hän oli jatkuvan sortamisen ja haukkumisen kohde. Koko perheen on kertonut joutuneen käymään terapiassakin Nastin ilkeyden vuoksi.

Jotkut kertovat, että pajari ja Nasti rakastavat toistensa lisäksi myös erinäisiä huvikkeita, kalliita viinejä, filettä ja toisten kustannuksella elämistä.
Juoruämmät ilkkuvat, että pajari ja Nasti ovat nykyajan Kennedyt. Julkisivu kiiltää ja rahaa riittää. Pitää näytellä onnellista ja ylistää puolisoa, vaikkei siihen olisi oikeasti aihetta kummallakaan. Pitää olla kaikkialla esillä ja tyrkyllä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, vaikkei äly kuulemma meinannut riittää edes kansakoulun suorittamiseen. Tähän voinen laittaa omasta puolestani kuulemani vanhan kansan viisauden: puurokauhalla ei voi ottaa, jos on annettu vain teelusikalla.

Nyt jään odottelemaan kutsuja poliisikuulusteluihin. Oletan nimittäin, että monikin pajarinkaltainen löytää tästä itsensä ja rientää tekemään rikosilmoituksia. Kun syyllinen on selvillä, niin 'tosikko-pajareille' jää enää rikoksen keksimisen vaiva. Pajarien valtakunnissa sananvapaus ei ole koskaan ollut kaikille perustuslaillinen oikeus. Ei ainakaan mielisairaille, jollaiseksi minut on jo leimattu aiempien kirjoitusteni perusteella.

Seuraavassa blogissa tarina toisesta Pajarista.



lauantai 16. huhtikuuta 2016

Kunnioittamisen vaikeus


Ketä tarvitsee kunnioittaa? Toisaalta taas, voisiko kysymyksen esittääkin niin, että tarvitseeko ketään kunnioittaa. Nykyaikaan sopii erinomaisesti ajatus siitä, että mennään vauhdilla eteenpäin ja hoidetaan pakolliset asiat. Työpaikka, toimeentulo, harrastukset, lapset, tiilitalo ja harmaa haukku. Kun kaikki nuo on saavutettu, onko elämä silloin järjestyksessä ja kohtalaisen valmista elettäväksi.
Joskus käydään mummolassa viemässä kukkanen, harvoin käydään katsomassa pappaa sairaalassa ja viemässä suklaarasia. Eikös se riitä?

 Suomi on nykyään baanaanitasavalta: viisi prosenttia ihmisistä omistaa 95 prosenttia omaisuuksista. Rikkaiden ja köyhien välinen railo on valtavan leveä.
Toiset laahustavat hiljaisina leipäjonossa räntäsateen rätkiessä märkiä rättejä päin näköä. Pitääkö noita köyhiäkin kunnioittaa, koska taitavat itse olla jonkun verran syyllisiä huono-osaisuuteensa? En todellakaan itse ajattele noin, mutta tiedän, että monet kääntävät kerjäläisille päänsä. Siellä on isiä ja äitejäkin, joiden elämä meni syystä tai toisesta piloille. Mitä tekevät heidän lapsensa, kunnioittavatko heitä?

Toiset puolestaan ostavat miljoonapaatin ja seilaavat Atlantin yli katselemaan oopperaa isoon omenaan tai lennähtävät karhumetsälle Kanadan valtaviin erämaihin. Ovatko he ansainneet työllään hyväosaisuuden vai pelkästään perineet maallista mammonaa?

Olen huomannut, että jotkut ihmiset ovat ylpistyneet ja menettäneet tavallisuutensa, kun ovat nousseet sosiaaliluokassa alkutilannettaan ylemmäs. Olipas kauniisti sanottu, että joku on nainut rahaa. Onhan siinä saanut naimakaupan päälle bonuksena puolisonkin, joka saattaa kuitenkin edellyttää vastapalvelukseksi palvontaa ja palvelua. Jos vakka on sattunut valitsemaan kantensa oivallisesti niin kasassa on onnellinen ydinperhe, eikä haittaa, vaikka alussa maailmat ovat olleet erilaiset.

Olen huomannut myös, että kiipijä saattaa pitää ainoastaan hidasteena sitä, että se rikkaampi on jo varattu. Reittä pitkin rikkauksiin voi edetä niin mies kuin nainenkin. Heikolla hetkellä, ehkä toisen ollessa vielä kännissä, suunnitelma varatun houkuttelemiseksi pettämään, on melkoisen suuri. Ei sen väliä, että siinä menee monen ihmisen elämä pirstaleiksi. Jos itselle pitää saada parempi elintaso ja asema, niin keinot ovat monet, sanoi mummokin, kun marsulla pöytää pyyhki. Kunnioitus toisten ihmisten elämää kohtaan on aika heikoissa kantimissa, jos astuu sisään samalla ovenavauksella, kun entinen joutuu lähtemään ulos.

Itse asiassa pelkästään vanhempiensa kunnioituksestahan minun piti kirjailla ylös ajatuksiani. Hyvä aasinsilta tähän kohtaan olisi enemmän kuin suositeltava keksintö. Ei irtoo, sori!
Aloitan siis alusta ja jään odottelemaan valaistusta aasinsillasta.

Heittäydyn pitkästä aikaa uskonnolliseksi. Toivottavasti se herättää ajatuksia myös niissä, jotka ovat paaduttaneet mielensä, eivätkä enää noudata sellaisia arvoja, joita ovat joskus pitäneet pyhinä. Haluan ravistella ja muistuttaa kunnioittamisen tärkeydestä, sillä se mittaa melko oivallisesti toisen ihmisen arvoa.

Voisin tietenkin täräyttää tähän vain neljännen käskyn ja todeta, että kunnioituksesta ei tarvitse tietää mitään muuta. Olen joutunut pohtimaan paljon tätä kunnioituksen problematiikkaa, joten en päästä itseäni, enkä ketään muutakaan niin helpolla.

Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
Minusta se tarkoittaa myös anoppia ja appiukkoa. Kukaan tuskin uskaltaa olla erimieltä.
Ristikiven kirkko, Pieksämäki
Aikoinaan, kun asia oli minulle ajankohtainen, niin yritin ainakin kunnioittaa heitä. Välillä saatoin jopa onnistua, kun sateli ylitsevuotavia kiitoksia maistuvista piirakoista ja pyörösistä.

Lutterin selityksen mukaan pelkkä vanhempia kohtaan osoitettu kunnioitus yksinkertaisesti ajateltuna ei riitä. Nöyristely ja vanhanaikainen teitittely ei olekaan tarpeeksi.
Kunnioittaminen tarkoittaa, että palvelemme, tottelemme, rakastamme ja arvostam
me vanhempiamme. Emme saa väheksyä, emmekä vihastuttaa heitä.
No huh huh. Tulipa siinä monta vaatimusta! Joskus niihin kaikkiin pystyy, mutta useimmiten ei. Epätäydellisyytensä muistaminen tekee välillä ihan hyvää. Ehkä on parasta, että mietiskelen omaa osaamistani tässä kunnioitusasiassa kunnes olen mato matkamies maan.

Entäs sitten, kun eväät ei millään riitä vaatimusten noudattamiseen? Meneekö taivaspaikka? Minulta se on varmaankin menny jo paljon ennen näitä päiviä. Syntilistani on vähintään kuusi sivua, kun mukaan lasketaan esitutkintamateriaali, joka oli esitetty synneikseni erään maallisen esivallan käyttäjälle eräässä surkuhupaisessa näytelmässä.

Liikahtiko päässäsi yhtään mitään, kun luit opetusta tuosta käskystä? Eihän vain omatuntosi ole mykkä?
Minä olen pyrkinyt tekemään parhaani, että omantunnon tyynyni olisi puhdas päänalunen. Erehdyn, enkä ole täydellinen, mutta vilpitön yritys kunnioittamiseen ei ole unohtunut.

Olen pohdiskellut myös sitä, kuinka sellaiset ihmiset pystyvät katsomaan itseään peilistä ja nukkumaan yönsä hyvin, kun tahallaan rikkovat tuota käskyä. Jos tietoisesti poistaa mielestään kunnioituksen vaatimuksen ja nöyryyden vanhempiensa edessä, miten voi elää sovussa itsensä kanssa. Voi tietysti hakeutua terapiaan, jossa kutistaja keksii selityksiä saadakseen ihmisen pysymään kasassa ja jatkamaan epäkunnioitustaan. Voi alkaa syömään masennuspillereitä, jotka turruttavat mielen, ettei mikään tunnu missään. Voi tietysti jatkaa valheissa elämistä ja syyttää ongelmistaan muita ja pestä itsensä puhtaaksi. Miten voi kunnioittaa itseään, jos ei kunnioita toisia?

Ja nyt se aasinsilta:”                                           ”


maanantai 14. maaliskuuta 2016

Pienen pieni rakkauspakkaus


Kipu raastaa jalkaa ja selkää ja naamaa. Tuntuu, että sieluunkin sattuu. Paha ajatella mitään, onnetonta yrittää pyöritellä päässään iloisia mietteitä. Jos tahdonvoimalla voisi terveeksi tulla, en olisi koskaan edes sairastanut mitään minuuttia pitempään.

Kiero huumori ja huonot jutut avustavat huomiseen pääsemisessä. Väliin kirota päräytän ja viskon v-alkuisia sinne tänne. Normisettiä. Päivä ja yö vaihtavat paikkaa, mutta mikään ei muutu. Miksi edes pitäisi? Mitä minä tässä haikailen, olen saanut elämän. Joudun lusimaan sen loppuun asti. Sitä en onneksi tiedä, milloin ja missä sen päätepysäkki on. Sinne asti teen parhaani ollakseni hyödyllinen, ollakseni oikeudenmukainen, ollakseni rehellinen, ollakseni armollinen. Täh? Enhän minä ole armollinen, en itselleni.

Ne jotka osaavat, puhuvat tunteista. Mitä kipu tekee tunteille? Ai, kenen tunteille? Ai, mille tunteille? Ne, jotka pystyvät, rakastavat. Rakkaus ja kipu, äkkiseltään ajateltuna aika huono yhdistelmä. Voiko sitä muka tuntea jotain possitiivista ja hyvää, jos kipu jyllää kehossa, tuntuu hajoittavan koko pään? Tietty. Sillä hetkellä tuntee rakkautta vain lääkäriä kohtaan, jos hän osaa tehdä jotain kivun vähentämiseksi. Rakkaus on ylitsevuotavaa, jos kipu lakkaa kokonaan, edes hetkeksi. Ehkä siitä saa sekunneiksi voimaa seuraavan hyökyaallon repäistessä otteeseensa.
10551993_10152583442267863_896311070_n
Rakkaan pikku-Mörrin lepopaikka

Monet lääkkeet latistavat tunteita, tasoittavat myllerryksiä. Saattavat jopa helpottaa elämistä, kun tuntemusten ääripäät himmenevät. Aivot, nuo ihmeelliset hyytelöt luukopan sisuksissa. Sinne tunteiden ja ajattelun keskusyksikköön lääkkeet tyrkkäävät vaikutuksensa ja toivottavasti myös tehonsa.

Puhuvat onnenpillereistä tai lievemmällä asteikolla ilopillereistä. Onko se oikeaa iloa, jos sen saa napista? Järki on masentunut, ahdistaa ja mieltä kirvelee. Tohtori sanoo, ota näitä sinivihreitä kapseleita ja parin viikon päästä on helpottuneempi olo, saat nukuttua, voimaannut!

Aluksi saattaa oksettaa, pyörryttää, tuntua vähän tyhmältä ja tyhjältä. Aivoista on puuttunut jotain ainetta, sinne laitetaan kemiallisia yhdisteitä, olo paranee tai ei ainakaan enää pahene. Näinkö se yksinkertaistettuna menee? Onko kehon ulkopuolelta johdettu ilo oikeaa ja yhtä arvokasta iloa kuin luomuilo? Onko sen väliä, millä ilon virnistys on naamalle saatu?
10559228_10152583445382863_916758398_n
Rakas pikku-Mörri
Voisihan sitä ihmetellä ja pohtia, onko päässä muitakin tuotoshäiriöitä kuin ilonpuutosaineet.

Ai niin, siitä rakkaudesta piti vielä kirjoittaa. Se kun on helpompaa kuin puhuminen. Pitäisi vissiin ruveta tutkailemaan maailman tiedekirjallisuutta siltä osastolta, jossa kerrotaan, mitkä aineyhdistelmät saavat aikaiseksi sen, että osaa laittaa nämä rakkausasiat oikeaan järjestykseen.
Suvunjatkamiseen ei välttämättä tarvita rakkautta. Siihen riittää, että jotkut erimerkkisillä värkeillä varustetut yksilöt harrastavat sellaista yhdentymistä, että siitä on lopputuotoksena jälkeläisiä.
Onhan siitä toki etua, jos olisi sattunut muodostumaan perheeksi kutsuttu yhteiskunnallinen ilmiö, jossa olisi paljon sitä rakkautta. Ymmärrän, että vanhemmilla on yleensä päissään joku ainesosa, joka saa heidät rakastamaan lapsiaan kuolemaansa saakka. Ei väliä, vaikka olisivat hulttioita tai hörhöjä.

Entäs sitten, kun se suvunjatkamisvietti puuttuu. Nappipurkille ja poks, tekee mieli lapsia. Yksinkertaista ja kätevää. Olisi todellakin, jos sellainen nappi olisi kehitetty. Onhan toki viagra, jolla jotkut pääsevät hyvään alkuun, mutta sen kehittely on jäänyt keskeneräiseksi. Ilmeisesti se ei anna tunteita, eikä useinkaan jatkuvuutta yhteistoiminnalle, jonka seurauksena ensiksi alkaisi yhdeksän kuukauden projekti, joka jatkuisi vanhempien osalta kunnes kuoppa on kaivettu ja viskottu kaksi metriä multaa päälle.

Afrikka on täynnä pieniä kikkarapäitä, vissiin sieltä sais itselleen oman, jos täyttäisi edellytykset ja jaksaisi odottaa vuosia. Ei minua kiinnosta valmiskaan kakara, valitettavasti. Olenkohan jotenkin epäkurantti yksilö? Varmaankin. Olisihan köyhälläkin hyvä olla jonkunlainen perijä, ettei yhteiskunta veisi jo moneenkertaan verotettuja satasia. Ei nappaa ei tämä tenavapoliittinen teema ja yleismaailmalliset normit.

10416864_10152583447197863_729437527_n
Rakkauspakkaus
Olen säästänyt tänne loppuun timantin, joka säteillen loistaa ja tuo sydämeeni valtavan hellyydentunteen, joka pakahduttaa minut onnen ja riemun autuudella. Minulla on pienen pieni rakkauspakkaus. Hän elää, vaikka suuret vaikeudet ovat varjostaneet hänen pientä ja heiveröistä elämäänsä.
Geenivirhe hirvittävän suuren epätodennäköisyyden seurauksena teki hänestä lievästi epämuodostuneen. Hän on minun silmäteräni ja ilonlähteeni. Miksi? Minä en valinnut häntä, hän valitsi minut.
Keinoemo, sehän minä olen. Jos en olisi syöttänyt, huolehtinut, rakastanut, häntä ei enää olisi. Voisinko silloin olla tyytyväinen itseeni? Olisin jättänyt hänet heitteille ja luonnonvalinta olisi poistanut hänet elävien joukosta.
Hänen ehdoton luottamuksensa minua kohtaan on liikuttavaa. En voisi hylätä häntä, koska ei hänkään hylkää minua, vaan taistelee urhoollisesti, esimerkillisesti. Hänen sisunsa olkoon aina mielessäni, erityisesti silloin kun minulla on kipua ja tuskaa.

Hän on minun pienen pieni rakkauspakkaus. Mörri.

Pienen pieni pakkaus, suuren suuri rakkaus

Tämä blogi alkaa samoin kuin kertomus Rakkauspakkauksesta loppuu...

”Olen säästänyt tänne loppuun timantin, joka
Sinisilmä rakkauspakkaukseni
säteillen loistaa ja tuo sydämeeni valtavan hellyydentunteen, joka pakahduttaa minut onnen ja riemun autuudella. Minulla on pienen pieni rakkauspakkaus. Hän elää, vaikka suuret vaikeudet ovat varjostaneet hänen pientä ja heiveröistä elämäänsä. Geenivirhe hirvittävän suuren epätodennäköisyyden seurauksena teki hänestä lievästi epämuodostuneen. Hän on minun silmäteräni ja ilonlähteeni. Miksi? Minä en valinnut häntä, hän valitsi minut. Keinoemo, sehän minä olen. Jos en olisi syöttänyt, huolehtinut, rakastanut, häntä ei enää olisi.
Voisinko silloin olla tyytyväinen itseeni? Olisin jättänyt hänet heitteille ja luonnonvalinta olisi poistanut hänet elävien joukosta. Hänen ehdoton luottamuksensa minua kohtaan on liikuttavaa. En voisi hylätä häntä, koska ei hänkään hylkää minua, vaan taistelee urhoollisesti, esimerkillisesti. Hänen sisunsa olkoon aina mielessäni, erityisesti silloin kun on kipua ja tuskaa. Hän on minun pienen pieni rakkauspakkaus. Mörri. ”


Noin kirjoitin blogikirjoituksessani heinäkuun lopussa, kun kaikki näytti vielä kohtuullisen hyvältä.
Mörri söi, kehittyi, oli reipas. Hän roikkui minussa ja minä kiinnyin häneen entistä syvemmin. Me olimme yhtä ja aina yhdessä. Huolehdin, hoivasin ja hän palkitsi minut tulemalla kehräämään kainaloon tai mahan päälle. Olin äärettömän onnellinen, omistin timantin.

Tuli elokuu ja Mörri matkasi ensimmäisen kerran kanssani Joensuuhun. Uusi paikka, mutta Mörri oli heti kuin kotonaan. Tutki paikkoja, istui sohvan selkänojalla ja katseli ikkunasta ulos.

Palattuamme takaisin mökille, Mörri alkoi olla hieman vaisu, ei enää juoksennellut, vaan lepäili enimmäkseen. Ajattelin sen johtuvan helteestä. Silti aloin olla huolissani ja pelätä. Pikkuhiljaa Mörrin ruokahalut vähenivät. Jouduin lähtemään Joensuuhun, otin tietenkin hänet mukaani. Mörri meni huonommaksi.

Kävin ostamassa kauppahallista muikkuja ja kermaa. Ruoka ei maistunut enää ollenkaan, kermaa litki ihan vähäsen.

Näytti, että Mörri voi todella huonosti ja kärsii. Niinpä tajusin, että minun on aika päästää hänet pois. Itkin lohduttomasti, itkin valtoimenaan. Juuri ja juuri sain soitettua eläinlääkäriasemalle. Sain ajan parin tunnin päähän. Eläinlääkäri totesi heti Mörrin nähdessään, että epämuodostuma, ns. lattarinta, on niin paha, ettei mitään voida tehdä hänen pelastamisekseen. Silmäni työnsivät kyyneleitä enemmän kuin ikinä ennen, nyyhkin ääneen.

Pidin Mörriä sylissäni, painoin hänet rintaani vasten hänen viimeisten henkäystensä aikana. Olin täysin murtunut, sieluuni sattui. Tuntui musertavan epäoikeudenmukaiselta.

Mörri pääsi pois, sinne kissojen taivaaseen, minne olin päästänyt vajaata vuotta aiemmin Sampiisen, rakkaimpani, jonka kanssa olin saanut elää yli 21 vuotta.

Kävin hautaamassa Mörrin Nassikan ja Sampiisen viereen, heidän kotipihansa lähelle. Keräsin kukkakimpun ja laitoin sen hänen haudalleen.


Mörri osoitti urhealla elämällään, ettei tarvitse olla täydellinen ollakseen rakastettu. Olen muistanut hänen suunnattoman sisukkuutensa silloin, kun minulla on ollut vaikeaa.

Hänen elämänsä oli minulle suuri ja merkityksellinen, vaikka se oli lyhyt ja vaikea. Mörri on minulle esimerkki hellyydestä, pehmeydestä ja herkkyydestä, hän tuli lähelle, kehräsi ja puski kasvojani. Meidän yhteytemme oli täydellinen.
Sain Mörriltä niin paljon, että sydämeni särkyi, kun jouduin luopumaan hänestä. Sieluuni jäi syvä haava, joka ei ole parantunut. Se lähettää kyyneleitä vieläkin melkein joka päivä.

Mörri säilyy ikuisesti mielessäni, en lakkaa ihannoimasta ja rakastamasta häntä.

Mörri oli minun pienen pieni rakkauspakkaus.

Elä mää


Noinhan sitä täälläpäin Suomea sanotaan, kun halutaan, että toinen ei lähde tai ainakin pysäyttää kulkunsa. Niin, kirjakielen mukaan elä mää on älä mene. Sitä voi toivoa vaikeissa tilanteissa ollessaan vaikkapa lähimmäisiltään, entiseltä työkaveriltaan tai entisiltä harrastusystäviltään.
Elä mää, tuu takas

Pahimmillaan käy niin, että esimerkiksi vakavankin sairauden iskiessä kaikki menevät vähitellen pois. Valuvat pikkuhiljaa jonnekin ulottumattomiin tai ihan vaan omaan elämäänsä ja toisenlaisiin kuvioihin. Mitä siitä pitäisi ajatella? Eivätkö he enää välitä sinusta vai eivätkö he vain enää osaa kohdata sinua? Jokaisella on tietysti syynsä: kiirettä töissä, perheen perustamista, uusia harrastuksia. Ja ehkä myös ajatus, että kyllä sinä pärjäät ilman minuakin.

Onko se välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, kun sielussa ei liikahda mikään, vaikka tietää, että se entinen ystävä tai kaveri on yksinäinen ja kipeä. Omatunto alkaa olla näinä kovien arvojen aikoina katoava luonnonvara. Onko sen ääni helppo vaientaa ja keksiä syitä, joiden perusteella voi mennä kauas pois toisen lähettyviltä tai ulottuvilta?

Juuri ennen poismenoa
Kysymyksiä on paljon, mutta vastausten löytäminen on tuskallista, sillä liikumme ihmisyyden ytimessä. Kohtele lähimmäistäsi niinkuin toivot hänen kohtelevan sinua. Siinä on totuus ja tehtävä ihan jokaiselle. Jos sinä sairastut, tulenkohan minä katsomaan sinua. Kysyitkö sinä vointiani sen jälkeen, kun jouduin jäämään pois töistä tai harrastusporukastamme? Et kysynyt, vaikka minä olin niin rikki, etten jaksanut juuri muuta kuin hengittää. Entä jos käykin niin, että sinäkin sairastut ja joudut kotisi vangiksi. Sitten otat minuun yhteyttä ja seurani alkaisi jälleen kelvata. Pitäisikö minun olla siitä iloinen ja ottaa uusi ystävyydenhalusi vastaan? En tiedä mitä tekisin, sillä minäkin olen vain ihminen ja loukkaannuin, kun menit pois silloin, kun olisin sinua eniten kaivannut.

Muista joka päivä nämä kaksi sanaa: elä mää! Pysy siinä, ole lähellä, kuuntele, auta. Laita vaikka vain tekstari: jo sekin osoittaa, että välität. Se osoittaa, että olet ihminen, suorastaan hyvä ihminen.

torstai 25. helmikuuta 2016

Kipukärry


Työtapaturma. Kohtalonpäivä 27.3.1999.

Ensiapu, päivystys, terveyskeskus, sairaala, poliklinikka, osasto, lääkäriasema.
Status, anamneesi, epikriisi, E-lausunto.

Professori, dosentti, neurokirurgi, neurologi, anestesiologi, ortopedi, fysiatri, kipulääkäri, yleislääkäri, sairaanhoitaja, fysioterapeutti.

Magneettikuvaus, ultraäänikuvaus, röntgenkuvaus, verikoe, leikkaussali.

Selkäydinruhjevamma, syrinx-ontelo, aivoruhjevamma, kolmoishermosärky, anesthesia dolorosa.
Sarveiskalvotunnottomuus, korneaheijaste.

Resepti, apteekki, farmaseutti, lääkelajitelma.

Lakisääteinen tapaturmavakuutus, työkyvyttömyyseläke, työkyvyn alenema, tapaturmaeläke, haittaraha, korvauksenkorotus, viivästyskorko.

Ilmarinen, Kela, Tapiola, Lähivakuutus, Sosiaalitoimisto, Tapaturmavakuutuslaitostenliitto, Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta, Vakuutusoikeus, Tietosuojavaltuutettu, Hallinto-oikeus. Vakuutuslääkäri.

Oikaisuvaatimus, valituskirjelmä, kantelu, vastine, kirje, soitto, sähköposti, pyyntö, vaatimus, uhkaus.

Minun vastustajani ovat kasvottomia. Ne päättävät mitä voin tehdä, mitä en, mikä on oikein, mikä väärin, saanko korvauksen, onko syy-yhteyttä, voitanko vai häviänkö.

Etsin tietoa, luen lakia, yritän ymmärtää. Kirjoitan ja kiroilen.Teen kaiken itse ja tunnen ylpeyttä, että tällä ymmärryksellä asiani menestyvät melko hyvin.

Asumistuki, toimeentulotuki, sosiaalityöntekijä, lääkekorvaus, TVL, sairaanhoitokorvaus, matkakorvaus. Ongelmatonta.

Pahoinvointi, väsymys, aivosumu, lihominen, harmaantuminen.
Joensuu, Jyväskylä, Oulu, Kitee.

Siinäpä muutamia tunnussanoja viime vuosilta.

Lisänä
Välilevynpullistumia, jalkasärky, verisuonikasvain, kylkivälihermoärsytys.

On päässyt unohtumaan, millaista on tavallisen ihmisen normaali elämä.
pikkukipu

KIPU, KIPU, KIPU, KIPU, KIPU...

Kipu. Se tuli elämääni erikoisella tavalla. Oletettavasti vastaavaa tapausta ei löydy tästä valtakunnasta. Tai jos löytyykin, niin vastaavia vammoja ei löydy. Häpeän kertoa mitä minulle tapahtui. Voiko muka sellaisesta pienestä kolauksesta syntyä niin pahaa tuhoa.

Kipu. Se ei anna hetkenkään rauhaa. Repii, raastaa ja särkee silmässä, naamassa, hampaissa. Ei voi tietää, millainen on huominen. Voinko mennä ulos? En. Tuulee ja on kylmää. Menen kuitenkin ja touhuan itseni näännyksiin. Valvon yön ja haahuilen seuraavan päivän tietämättä ja tajuamatta todellisuutta.

Kipu. Tiedän paikan armahan, aivon sopukan harmahan. Sieltä se lähtee ja eksyy epämääräisiä ratoja pitkin naamalleni. Välissä on kuitenkin oikosulku, jonka seurauksena tunto muuttuu raivokkaaksi kivuksi. Vaikenee hetkeksi, tulee takaisin sitten, kun sille sopii.

Kipu. Vihaan. Yritän olla katkeroitumatta. Sieluun sattuu ja mieltä korventaa. Sain sen vahingon seurauksena, ehkä se oli kuitenkin lajitoverin huolimattomuutta.

Kipu. Kaaduin. Pyörätuolilla. Sporttikärryllä, jossa ei ollut työntökahvoja, eikä takana kaatumaesteitä. Voi minua vähä-älyistä! Miksi menen istumaan pyörätuoliin ja kippaan sillä nurin? No, kun piti harjoitella auttamaan pyörätuolissa istuvia kanssaihmisiä. Piti osata itsekin käyttää sitä.

kohti uutta elämää
Pelattiin ruttupalloa vauhdikkaasti ja pam. Törmäsin opiskelijatoveriini ja kärryni etupyörät nousivat hänen jalkalaudalleen ja sitten mentiin. Kiihkeästi ja taaksepäin ja lattiaan ja pää ensimmäisenä. Ilman kypärää, koska opettaja oli unohtanut sanoa, että ne pitää laittaa päähän. Nyt ne lojuivat säkissään voimistelusalin nurkassa.

Kipu. Se ei mene pois. Ikinä. Se seuraa minua siihen hetkeen, jolloin henkäisen viimeisen kerran. Kun tuhkani heitetään tuuleen läheiseltä isolta kalliolta, niin sen kipukärryn saa viskata perään, jolloin se tömähtää Pyhäjärven syvimpään kuoppaan. Sinne se kuuluu.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Toiveita uudelle vuodelle

Eilinen ilta ja yö menivät rattoisasti tykistökeskityksiä kuunnellen. Sadan metrin päässä on kaupungin virallinen tuliasema ja välillä tuntui kuin ihan tässä kotosalla ollessakin olisi ollut nykyajan Tali-Ihantalassa. Rahaa paloi taivaalle ammuttuna arviolta 100 000 euroa, vaikkei tällä kertaa kaupunki laittanutkaan tuohon turhuuteen sentin pyörylää. Onneksi! Isot kiitokset siitä kerrankin viisaille päättäjille.
En tullut tehneeksi lupauksia tämän vuoden varalle. Sen sijaan minulla olisi toivomuksia hirmuisen pitkä lista.
maanpuolustusnaisten lippu1Kun jostain on aloitettava se toivomusteni kertominen, niin olkoon ensimmäisenä se, että kaikkien ihmisten kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin toiveet toteutuisivat. No, se oli ehkä hieman populistinen toivomus, myönnettäköön.
Mutta seuraavat toiveeni ovat ihan oikeita ja saavutettavissa olevia. Varmasti ne ovat myös esim. YK:n pääsihteerin listalla ihan ensimmäisinä.
Siis, että kaikki sodat loppuisivat maailmasta ja tulisi ikuinen rauha.
Että kaikilla olisi riittävästi ruokaa ja kunnollinen koti.
Että ilmastonmuutos pysähtyisi, eikä maapallo tukehtuisi omiin saasteisiinsa ihmisten vastuuttomien päätösten seurauksina.
No, oletettavasti noita ovat toivoneet YK:n pääsihteerit sen puulaakin perustamisesta lähtien, mikäli yhtään osaan arvella heidän sielunelämäänsä. Eivät ole toteutuneet, ei, mutta nämähän olivatkin toivomuksia! Oletettavasti ne pysyvät kaikkien ihmisten kaikilla toiveiden listoilla maailman tappiin asti. Juu, ja toivon, ettei minun tarvitse olla näkemässä sitä tappiin joutumista.
Ehkä minun pitää laskeutua jonkun verran alemmas noista sfääreistä ja esittää toiveita Suomen asioista. Nyt kyllä tuli toivottomuuden huokaus. Nimittäin, jos esitän toiveitani valtakunnan hallitukselle, että se tekisi jotain hyvää kansalaisilleen, niin taitavat olla kohtuullisen turhia toivomuksia. Onhan tuo nähty, että mitään hyvää ei ole tapahtunut vuosiin ja jo tänään moni asia on huonommin kuin eilen. Kun nyt kuitenkin aloin tätä kirjoittamaan, niin yritän ihan väkisin esittää muutamia toivomuksia, jotka olisi jopa mahdollista toteuttaa, jos valtiovallalla olisi hyvää tahtoa ja kyky nähdä, millaista ihan oikea elämä tässä valtakunnassa on. Ei, en toivo, että kaikilla olisi hirvittävän paljon rahaa.
Scan-015.bmpToivon,
että vanhuksista pidettäisiin huolta ja heillä olisi hyvät oltavat. He ovat tämän maan rakentaneet ja vauraaksi saattaneet. On häpeäällistä, millaita monien elämä on.
Että lapsilla olisi hyvät ja terveydelle turvalliset oppimisympäristöt.
Että yksikään nuori, eikä aikuinenkaan syrjäytyisi yhteiskunnasta. Että kaikista pidettäisiin huolta.
Että perheillä olisi työtä ja toimeentuloa. Ettei kenenkään tarvitsi lähteä työttömyyden vuoksi pois kotoaan tai muuttaa vasten tahtoaan vieraalle paikkakunnalle työnsä perässä.
Näiden toivomusteni toteutuminen on valtiovallan ja yritysten käsissä. Jään pelolla odottamaan tulevaisuutta mm. näiden asioiden osalta, sillä ajat ovat menossa huonompaan suuntaan.
Mitä sitten toivon kaikkein lähimmilleni? Vanhemmilleni, sukulaisilleni, kavereilleni ja ystävilleni... Tietysti ainakin, että he kaikki pysyisivät mahdollismman terveinä tai ettei heidän tilansa ainakaan menisi huonommaksi. Se on paljon toivottu, kun tietää millaisia sairauksia joillakin heistä on.
Että rauha ja rakkaus säilyisivät heidän perheissään ja lähipiirissään.
Että heidän lapsensa saisivat hyvän koulutuksen ja mahdollisuuden toiveidensa mukaiseen onnelliseen elämään.
Että voisimme olla ikäänkuin yhtä suurta perhettä, auttaa toisiamme ja pitää huolta toisistamme.
Tähän en osaa sanoa mitään fiksua, mutta nämä lähimpiini liittyvät toivomukset ovat tietenkin listallani tärkeimpiä. Niiden toivon hartaasti toteutuvan ja mikäli se itsestäni on kiinni, niin toivon, että jaksan tehdä työtä mahdollisimman paljon lähimpieni hyväksi.
Jotain kai sitä voisin toivoa itsellenikin. Tylsä aihe. Pidän omat asiani pääni sisällä edellenkin ja vissiin aina. Joku toinen kenties voisi toivoa, että alkaisin kuoriutua tai avautua. Jää nähtävksi, toteutuuko hänen toivomuksensa.
Mitäs sitten vielä? Minulla saattaisi olla joitakin toivomuksia harrastustoimintani suhteen. Se on sopivan neutraali aihe äskeisen kohdan jälkeen. On tammikuu ja terveiksi leikatut olkapäät, mutta ei ole lunta, että pääsisin hiihtämään. Saisko lunta? No, ei itketä, vaikken saiskaan... Voinhan aivan yhtä hyvin lompsia pitkin katuja uusilla bootseillani.
Kun olen viimeiset viikot viettänyt melkoisen tiiviisti tämän surffilautani ääressä, niin en oikeastaan voi toivoa muuta kuin,
https://tnfinland.fi/2014/01/toiveita-uudelle-vuodelle/

että tehdyt työt kantaisivat hyödyllistä ja makoisaa hedelmää.
Että tiimi, jossa minulla on pilkuttajan rooli, pystyisi auttamaan tehtyjen töiden seurauksena mahdollismman montaa ihmistä heidän vaikeissa tilanteissaan.
Että kipu ja tuska vähenisi itse kultakin ja elämässä näkyisi valoa ja kirkkaita värejä jatkuvan harmauden keskellä.
Eihän minulla paljoa näitä toivomuksia kertynytkään, kun rupesin niitä hetkeksi ihan oikeasti miettimään! Kuitenkin oikein hyvä juttu, että ajattelin. Varsinkin lähimpien ihmisten muistaminen, niin ajatuksissa kuin teoissakin, ja kaiken hyvän toivominen heille ihan jokaisena vuoden päivänä tuo iloista mieltä itsellekin.

Tälläisiä ajatuksia pyörähti Itärintaman Ihmettelijän päässä 1.1.2014

Kirjoitus julkaistu: https://tnfinland.fi/2014/01/toiveita-uudelle-vuodelle/

Kolmoishermosärkyä sairastavien facebook-ryhmä: https://www.facebook.com/groups/triget/