maanantai 3. helmikuuta 2020

Surullinen Suvivirsi


Kirjoitin tämän joskus elokuussa 2019. Asiat lienevät joillekin jollain tavoin tuttua huttua. Tässä kirjallisessa harjoitelmassa olen käyttänyt hyväkseni tuttua virttä, Suvivirttä. Virsi laulettiin keväällä siunatussa tilassa, joten sillä on tietynlainen yhtymäkohta elämään ja kuolemaan. 

Pitkin kevättä ja kesää jouduin kuulemaan runsaasti erinäisiä tuttujen ihmisten aivojen sopukoista lähteneitä mietelmiä ja kummasteluja.
Olen ikäni harjoitellut sanojen peräkkäin laittelemista erilaisia konsteja apuna käyttäen.
Tuona elokuisena, synkkänä, iltana laittelin muutamia noista tutuista ikään kuin "sanomaan" mietelmistään uudelleen tämän harjoitelman täyttämiseksi. Olen sillä tavoin yrittänyt häivyttää tekstistä, kuka sanoi mitä, missä, milloin, kenestä tai jostain ihan muusta.
Heidän sanansa, ajatelmansa ja tunnelmansa taipuivat konstikkaasti seuraavanlaiseen muodostelmaan. Sori siitä, jos ei miellytä.



Jo joutui armas aika...

Tänä keväänä ei muuten joutunut kovin armas aika, eikä se tullut kovin joutumallakaan. Oli hitaita viikkoja ja raastavia päiviä. Neljän viikon ajan joka päivä monta tuntia odotettiin sitä armasta aikaa ja armahdusta, että tuskat loppuisivat.
Eräs hoitaja sanoi, että näiden kuolevien kanssa on oltava hyvin tarkkana, kun ei tiedä, kuinka paljon ne kestävät kipulääkettä.
Ajatuksenaan siis, että kun kuolemassa oleva kuolee, niin se johtuu ennemmin liiallisesta kipulääkkeestä kuin esimerkiksi siitä, että kuolema oli luonnollinen, kun elimistö lakkasi toimimasta ja sydän sykkimästä.
Ajatuksenaan, että antaa mieluummin kärsiä viimeiseen hengenvetoon asti kuin saada lääkkeestä helpotusta, kun ei voi tietää, kestääkö lääkettä vai eikö.

Istuttiin monta tuntia päivässä sängyn vierellä, seurattiin sydämenlyöntien hiipumista ja sekunteja hengenvetojen välillä. Varmaan satoja kertoja oltiin tilanteessa, jossa kerettiin ajattelemaan, että sekunti vielä pitempään ja sitten se armas aika olisi joutunut.

Eräs hoitaja totesi, että joskus kuoleman tekeminen on hidasta ja kestää kauan. Siinä oli lohdutus, että koettakaa kestää, ei tämä ole välttämättä loppumassa vielä kohtakaan.
Eräs hoitaja totesi, että tuosta tilanne vielä pahenee. Ilmeisesti tarkoittaen, että valmistautukaa näkemään ja kokemaan vielä jotain kauheampaa.

...ja suvi suloinen.

Lopulta tuli ikuinen suvi.
Viisi viimeistä vuotta seurasin hänen hidasta hiipumistaan, vajoamista omaan maailmaansa. Se ei ollut suloista aikaa, vaan kuluttavaa ja raskasta aikaa. Toki hän tunsi minut viime päiviin asti.
Lisäksi jouduin sietämään piinaa sellaiselta taholta, jolla olisi ollut kaikista vähiten oikeutta piinata minua. Ikään kuin suven odotus ei olisi jo ollut tarpeeksi painostavaa.

Ikuisen suven iltana tämän tarinan eräs ”se” laittoi erään viestintuojan asialle, että se tulisi joukkonsa kanssa luokseni tekemään sovintoa, hautaamaan sotakirveet ja aloittamaan toisenlaisenkin hautaamisen suunnittelun. Ilmoitin viestintuojalle, etten jaksa, ei tarvitse tulla. Se yritti soittaa minulle vielä yölläkin.
Riita oli alkanut jo monta vuotta sitten, kun se ei ollut taipunut tahtooni, miten haluan hoidettavan päätäntävaltaani kuuluvia asioita. Siitä alkoi jatkuva kiusanteko, loukkaukset ja monenlainen epäasiallinen käyttäytyminen.

Aiemmin tuona suven päivänä se ja nykyinen naisensa kävivät sairaalassa, olivat muutaman minuutin sängyn päädyssä ja poistuivat.
Huoneeseen tullessaan eivät reagoineet meihin mitenkään, eivät sanoneet sanaakaan, tuskin edes huomasivat. Katseensa olivat ihan tyhjiä. Silmiensä takana näkyivät takaraivot.
Tuossa tilanteessa olisi ollut hyvä mahdollisuus sanoa sanottavansa ja aloittaa sovinnon tekeminen, mutta pihahdustakaan ei kuulunut.
On röyhkeää ja kaksinaamaista hurskastelua, kun muutaman tunnin päästä olikin sanottavaa ja ehdoton halu tavata!

Mikä muutti tilanteen?
Tuskin osun väärään olettaessani, että syynä oli pakonomainen halu päästä päättämään, miten muistojuhlallisuudet järjestetään. Ei siinä silloin olisi ollut muilla päätäntävaltaa; olihan saatu kokea kaikenlaista jyräystä ja yliajoa jo vuosikymmeniä.

Kauniisti joka paikkaa...

Ei ollut voimia istuttaa kukkia, eikä nähdä kauneutta elämässä ja maailmassa. Yritin vain suojata itseäni, kahden lapseni ja ystävien avulla, niiltä pahuuksilta, jotka pyrkivät alistamaan meitä.
Se ei totellut määräyksiäni.
Se ei osoittanut minua kohtaan kunnioitusta, eikä arvostusta. Sen ylimielisyys ja kiittämättömyys olivat vertaansa vailla. Uhkasi ottaa asianajajan, jos ei saa osallistua surujuhlajärjestelyihin.
On oikeus osallistua, oli perustelu. Tässä tapauksessa ei muuten ollut.
Kenenkään töykeä elämöinti ei voi mennä missään minulle kuuluvassa asiassa määräykseni ohi ja yli.
Minun piti vielä erikseen sanoa: ”Minä määrään nyt”, mutta komennollani ei ollut tehoa sen tyhmyyttä osoittavaan oikeuslässytykseen.

Olin menossa papin luo, mutta poistuin paikalta, kun se ei suostunut väistymään.
”Mitä niin salaista siellä puhutaan, etten voi olla kuuntelemassa?”
Se vei minulta mahdollisuuden rippiin, rukouksiin ja vapaaseen henkilökohtaiseen keskusteluun papin kanssa. Se halusi viedä minulta yksityisyyden ja sananvapauden.
Olisin luopunut osasta omaa aikaani, mutta se oli päättänyt kuunnella minun puhumiseni.
Sille ei sopinut, että se olisi varannut oman ajan ja mennyt yksin tai kaksin tämänhetkisen naisensa kanssa.
Minä lähdin pois, menin kotiini vihaisena ja jälleen kerran totaalisesti loukattuna.
Oletteko kuulleet vastaavanlaista moukkamaisuutta? Päitä on pyörinyt edestakaisin vinhaa vauhtia, kun olen puhunut asiasta kymmenille ihmisille. Kukaan ei ole nyökännyt kuulleensa.

Minä annoin sille elämäni, palvelin sitä koko ikäni. Tässä on kiitos!
Kerran aiemmin se jo kysyi: ”Minunko tässä pitäisi kiittää”, kun tulin maininneeksi eräänlaisesta hoitotyöstä, että se pääsi tärkeilemään ja kuvittelemaan, että oli mahtipontinen vallankäyttäjä. Minun tietenkin pitäisi kiittää, että sain tehdä mm. sitä ilmaiseksi 15 vuotta melkein joka päivä. Eihän nyt sellaisesta tarvitse kiittää, eikä korvata penniä, eikä senttiäkään.
Maailman toreilla ja marketeissa ei ole olemassa niin halpaa hintalappua, että se olisi ahneelle tarpeeksi vähän ja laittaisi antamaan toisille jotakin.

...koristaa kukkanen.

Leskenlehtiä ja voikukkia lienee ollut pientareilla. On ne vissiin kauniita sen hetken, kun kukkivat, mutta minulla oli mielessä vain raskas suru, pelko ja monta kysymystä, että mitähän tästä vielä tulee. Onneksi mielikuvitukseni ei riittänyt tuossa vaiheessa kaikkeen siihen, mitä oli tulossa. Yritin vain selvitä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Jos hyvin kävi, nukuin muutaman tunnin lyhyissä pätkissä painajaisia katsellen ja nekin olivat parempia kuin todellisuus.


Nyt siunaustaan suopi...

Tähän siunaus-asiaan olen pettynyt. Tuntuu, etten ole kohdannut sitä vielä. Minua on lohdutettu, että ”pahan palkkapäivä lähestyy...”, ”kyllä jumala vielä rankaisee...”, ”vielä tulee päivä, jolloin se niittää sitä, mitä on kylvänyt”. On tainnut jo jotain niittääkin, mutta ei ole ottanut opikseen.
Olen saanut runsain mitoin apua, tukea ja huolenpitoa. Hyviä ihmisiä, arjen ja juhlan enkeleitä, on olemassa ympärilläni paljon ja olen niistä jokaisesta kiitollinen!

...taas lämpö auringon,

Kylmää, kylmää. Sydäntä kylmäsi päivin ja öin.
Unet olivat kateissa, sokerit heiluivat, niveliä pakotti. Hiukset tippuivat päästä stressin vuoksi. Piti ostaa peruukki, että ilkesin mennä ihmisten ilmoille. 

Kylmiössä oli kylmää. Ikilevon saavuttaneen pukemisen ja arkkuun laittamisen piti olla kaunis ja lohdullinen tilaisuus. Ei se ollut.
Yksi lapsistani auttoi hautausurakoitsijaa pukemisessa. Laittoivat mustan puvun päälle, kravatin kaulaan, villasukat jalkaan ja ruusukimpun rinnan päälle. Hän näytti kuin olisi nukkunut, levollinen ilme, valtavat kivut ja kärsimys olivat poissa.

Mutta entäpä miten toimi se ja tämänhetkinen nainen? Sivuhuoneessa räpläsivät kännyköitään ja supisivat työntekijästään. Olikohan asiallista käyttäytymistä?
Naista ei edes oltu kutsuttu tähän tilaisuuteen. Tuli vasten tahtoani.
Auringon lämpö ei ylettynyt tähänkään tilaisuuteen.

...se luonnon uudeks luopi,

Virren sanoittaja ei liene tarkoittanut, että ihmisluonnon uudeks luopi, mutta olisi lohdullista ajatella, että niin voisi käydä. Kuvittelen, että jokaisen on mahdollista muuttua toisia kunnioittavaksi, luopua ivanaurusta ja ylimielisestä alistamisesta. Jos niin ei tee, ei ole normaali ihminen, eikä käyttäydy normaalisti. Silloin on sairas.
Yhteiskunnalle tulee kalliiksi maksaa terapeuttien kuluja, jos ne yrittävät kenties vuosikausia hoitaa sellaisia paatuneita, jotka eivät edes halua myöntää, että tekevät jotain väärin tai vaikka myötäisivätkin, eivät halua muuttua. Nauttivat omasta epätodesta erinomaisuudestaan, pyrkivät julkisuuteen ja luovat mielikuvia ihanasta ja onnellisesta elämästä. Kulissien takainen elämä lienee täynnä huutoa siitäkin, että kirjoitan näitä muka vihapuheita.

...sen kutsuu elohon.

Välillä ihmettelen, olenko elossa ollenkaan tai milloinkahan herään tästä painajaisunesta. Stressin laihduttamana olen nyt 15 kiloa kevyempi, ryppyisempi, väsyneempi. On tullut monta uutta sairautta.

Se kutsui minut elohon puhelimen pirinällä hauraasta unestani suurinta surutilaisuutta edeltävänä yönä. Se kysyi perunkirjoituksesta: kuka, miten, milloin.
Se vaati myös, ettei menehtymisilmoitusta saa laittaa lehteen ennen kuin se on hyväksynyt ilmoituksen. Arvasin, että ilmoitukseen pitäisi tulla sen nimi, että kaikki, jotka eivät vielä olleet säälineet sitä, tietäisivät vielä tehdä niin.
Valvoin koko yön sen typeryyttä miettien. Pitikö minun saada kokea vielä tämäkin?

Se oli varannut väelleen paikat kappeliin vasemmalle puolelle eturiviin, koska se ei päässyt omaisten puolella eturiviin. Se siis ilmoitti, ettei halua kuulua sukuun ja siitä suku iloitsee.
Se ei voinut istua toisessa rivissä, kenenkään takana. Ehdottomasti ei ainakaan sisarustensa takana, koska niitä ei ollut sille olemassa muutoin kuin palvelijoina. Noin tekemällä se halusi suorastaan huutaa saattoväelle, että ”katsokaa kaikki, olen moukka”.

Kun osa saattoväestä sai tietää sen perintökiimasta, niin he eivät edes tervehtineet sitä. Normaali ihminen ei vaadi tietoonsa perunkirjoitusasioita ennen hautajaisia, ei ainakaan hautajaisia edeltävänä yönä. Vaikka muuta ei ajattelekaan kuin rahaa ja miten saisi nyhtäneeksi toisilta lisää, niin tuona yönä olisi kannattanut pitää turpansa kiinni.
Mikä siinä rahassa on niin kiihottavaa, että sitä pitää kasata ja vielä toisilta nyhtäen? Kosto, kateus, itsekkyys ja pahimpana tietenkin ahneus? Niiden kohteenako joudun olemaan loppuun asti elohon?


Taas niityt vihannoivat...

Vihannoiminen. Onko se sitä, että vihaa sokealla raivolla kaikkia, joiden kanssa ennen oli tekemisissä? Ihan sama, mutta tässä yhteydessä haluan ymmärtää sen niin.
Se vihannoi minua ja läheisimpiäni.
Sitä vihannoivat sukulaiset, kaupunkilaiset, kyläläiset, urakoitsijat, virkamiehet, vakuutusyhtiöt, pankit, erinäiset työntekijät ja kaikki, jotka ovat sen kohdanneet.
Minun ei tarvitsee sietää vihannoitumatta sen harjoittamaa kiusaamista ja nöyryyttämistä. Mutta miten minä sen estäisin?


...ja laiho laaksossa...
Minulla ei ole enää laihoa, eikä laaksoa. Annoin ne pois tehtyäni töitä hullun lailla monta vuosikymmentä. Mitä sain? En kai mitään.
 

Puut metsän huminoivat...
Ainoastaan korvissani huminoi. Niissä huminoi sen lausumat pahat sanat, mitätöimiseni. Ikään kuin minulla ei olisi nyt ihmisarvoa. Ehkä oli ne 15 vuotta, kun minusta oli jotain hyötyä.


...taas lehtiverhossa.
Se on haudannut tosiasiat metrin paksuisen verhon alle tai se ei enää tiedä, mikä on totta. Tarkoitushakuisuus, omanedun tavoittelu sekä loputon ahneus ajavat kaiken edelle.

Tosiasioiden kertominen ei ole rikollista. En kerro nimiä, eikä siten voi tietää kenestä on kysymys. Olen jo kertaalleen ollut poliisikuulustelussa tämän blogini vuoksi, mutta en saanut syytettä, koska on mahdollista, että ”se” on joku muu henkilö kuin itsensä tunnistanut, sivukaupalla valheita poliisille suoltanut, henkilö. Jos ei elä täydellisessä tunnekylmyydessä, niin kyllä sen pitäisi vähän kirpaista, kun joku, jotkut, se, ne, mies, nainen tai ihan kuka tahansa saa lukea törkeyksistään netin ihmeellisestä maailmasta.
Olen joutunut hakemaan kantelun avulla Eduskunnan oikeusasiamieheltä itsestään selvän päätöksen, että minullekin kuuluu perustuslaillinen oikeus sananvapauteen eli blogin kirjoittamiseen.

Minulla on oikeus olla verhoamatta ajatuksiani ja oikeus kertoa karuista tuntemuksistani. Minä en verhoa mietteitäni enää edes säälin vuoksi.
Sitä saa, mitä tilaa. Saat, mitä pyydät, taitaa olla persujen motto. Sinne käy sen tie, muualla ei ole halukkuutta ottaa vastaan. Imagohaitta nääs!

Olen aina vastannut pahaan hyvällä, mutta voimani eivät riitä siihen enää. Ei sillä ole omaatuntoa, eikä synnintuntoa. Sen tämänhetkinen nainen esiintyy mielellään uskovaisena, mutta missä on moraali, nöyryys, kunnioittaminen ja kiitollisuus? Ilkeää vielä kylillä pyöriä ja tunkea itsensä joka paikkaan määräilemään toisia.
Jos nainen älyäisi hävetä, niin nyt olisi siihen otollinen hetki.
Mitenkähän nainen selittää ystävilleen tämän faktoja täynnä olevan kirjoituksen? Ai niin, ei tarvitse selittää, kun ei ole yhtään ystävää.
Itselleen ei tietenkään selitä mitenkään, kun ei tajua tehneensä mitään väärin tai moraalittomasti. Uskottelee toimineensa kaikessa oikein ja kuvittelee, että kaikki muutkin toimivat samalla tavalla. Tiedoksi vain: eivät muuten toimi! Narsut toimii.

Se meille muistuttaapi
Juuri näin: se muistuttaa olemassaolostaan noin vuoden välein tulemalla kotiini epätosien väitteidensä kanssa.

Lause viestinnästä: ”... (joidenkin henkilöiden) tililtä niitä ei voi enää ottaa, mutta me annetaan ne, kun milloin tarviivat.
Kuultiin monia lupauksia: ”Myö annetaan, myö annetaan” ”Myö annetaan”
Eikö tämä ole lupaus: ”Mie laitan kaheksan tonnii heti siun tilille, kun meen kotiin”
”Ethän tuota ottanut” En niin, kun eivät kuuluneet minulle. Selitin kenelle kuuluvat.
”Ei olla sovittu mitään” Eikö tosiaankaan?

 Mitä näistä sanasta sanaan oikeaksi todistettavista kommenteista voi päätellä?
Joku lupasi jollekin jotain, kenties rahaa, mutta sitten ei oltukaan sovittu mitään. Sitten ei annettukaan.
Muistutin taas äskettäin:”Eikö sinulla ole omaatuntoa?” Se ei vastannut, ei siis ole omaatuntoa. Helppo olisi ollut vastata käsityksensä omatunnostaan!

...hyvyyttäs, Jumala,
Kunpa tuo hyvä Jumala palauttaisi jumalattoman hyvyyden tielle. Ei se kyllä tiedä, missä sellainen tie kulkee. Se on unohtanut tai ei ole koskaan sillä ollutkaan. Se on kaahannut leveitä moottoriteitä jättäen alleen pienemmät ja heikommat. Se on oikonut mutkat ja törmäillyt milloin keneenkin. Seurauksena yhteiskunnallisen vaikuttamisen uraputken loppuminen (hillitöntä naurua).
 Sitä ei kosketa lait, säännöt, ohjeet ja kohtuullisuus. Tekee mitä huvittaa, töitään ei huvita tehdä. Ei tietenkään, kun muut tekevät ja fyrkkaa tulee tuutista, jos toisestakin ilman, että kättänsä heilauttaisi.


...ihmeitäs julistaapi
Jokunen viikko sitten minulle julistettiin ihme, jonka muistan lopun elämääni ja jota suren joka hetki. Se ”pyyhki persettään” minun ja rakkaimpani viimeisellä tahdolla.
Tätä enempää se ei voi loukata minua ja rakkaimpani muistoa.
Siltä kysyttiin kolme kertaa, että kunnioitatko meidän viimeistä tahtoa?
Kahdella ekalla kerralla se ei vastannut. Kolmannella kerralla se vastasi: ”Puolen vuoden päästä tiedätte”.
Se haastaa minut käräjille? 
Se vaatii minulta rahaa?
Se ei ole tyytyväinen osuuteensa, jonka on jo saanut 20 vuotta sitten kaupankäynnin yhteydessä?
Tahdossamme lukee: ”...on saanut jo osansa...”

Tulkitsen, että se haluaa, että sen saama osuus lasketaan uudelleen. Että pengotaan hinnat ja verrataan maksettua todelliseen arvoonsa. Että jääkö siihen riittävästi vastiketta sen osuudeksi.

Vaatiiko se, että myyn kotini, annan sille rahat ja muutan jonnekin pois? En tiedä. Se pisti taas ajatukseni sekaisin.

Sukulaiset, ystävät, kyläläiset, kaverit, tutut ja monet puolitutut ovat tukeneet ja auttaneet kestämään tämän ihmeen julistamista.
Käräjäsali käy ahtaaksi, kun tätä tahdonasiaa käsitellään siellä.


...se vuosi vuodelta.

Pyydän hyvältä Taivaan Jumalalta apua, että se ja naisensa pysyisivät kaukana poissa silmistäni ja elämästäni vuodesta toiseen. Poissa tältä tontilta niin kauan kuin minussa henki pihisee.
Miksi teette tämän minulle? Ettekö tajua, että tapatte minut?

Miksi se ei pysy omassa elämässään, vaan terrorisoi minun elämääni? Eikö sillä ole naisensa kanssa omaa ja yhteistä elämää?
Onko kohtuullista, että minä, monisairas vanhus, joudun odottelemaan puoli vuotta päätöstä, jonka se teki jo peruja kirjatessa?
Meneeköhän tämä niin, että sitten minun tahdonasiaani aletaan käsittelemään käräjillä?
 Onneksi puolisoni ei tarvitse olla näkemässä tätä hirveyttä. Hän sai kyllä ”nauttia” alkupalat tästä kiristelystä: mie en jää, mie en jää... En jää, jos... Sitten seurasi pitkä lista ehtoja, puljautuksia, maksuja, palautuksia ja kaikenlaisia veivauksia, että se jäi...
Nyt on tänään, huomisesta ei ole tietoa. Onneksi.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Leijonan luola Itärintama

Kyllä ei Itärintamalta lopu ihmettelyjen aiheet ja mieltensäpahoittamiset jouluisena aikanakaan. Nimittäin...
Viime viikolla lueskelin kulmakunnan kovasti ohentunuttta lehdykäistä. Huomioni kiinnittyi kahteen asiaan, jotka päätin yhteyttää, kun idea tuntui hyvältä vielä astuttuani ulos uksesta ja talsittuani muutaman kilometrin joulukuisessa loskassa ja sumussa.
Niinpä yhteytän tv-ohjelmista huomaamani Leijonan luolan ja joulukuusen. Tulkoon siitä vaikka leijjonan kuusi. Tai jopa seitsemän.
Ymmärsithän, että väännän nyt paginaa mm. luolahenkilöstä, jonka henkinen koti lienee jossain hornan kuusessa? Tai ehkäpä jossain ulkoavaruudessa, kun se koti ei vaikuttaisi olevan ainakaan minkään länsimaisen sivistysvaltion alueella. Korkeintaan jossain EU:n ulkorajan rajavyöhykkeellä, johon mahorkan katku tuo epäkuranttia aromia, jos mieto kesäyön vire leijailee vienosti Uralin suunnasta.

Jostain kummallisesta syystä meidän, suurisydämisen ja avaramielisen jouluporukan, mielissä ovat pyörineet tutun lastenlaulun sanat.
Joulupuu on rakennettu, joulu on jo ovella.
Namusia ripustettu ompi kuusen oksilla.
Kuusen pienet kynttiläiset valaisevat kauniisti.
En muista miten jatkuu, eikä liene väliäkään.

Hieman taustaa vallitsevalle mielipahalle.
Erään leijjonan emo on odottanut ainakin jo 4 joulua, että saisi joulukuusen runsaista metsistä, jotka hän osaomisti vielä 20 vuotta sitten. Eihän hänellä nykyisin ole enää mitään lakisääteistä oikeutta saada joulukuusta, kun hän ei enää omista ensimmäistäkään puuta niistä miljoonien arvoisista metsistä. Mutta periaatteessa...

Niistä metsistä on vuosien varrella löytynyt varovaisestikin arvioiden satoja joulukuusia kulmakunnan leijjonien ja kenties muidenkin puulaakien myytäväksi ja kenties hyväntekeväisyydenkin mahdollistamiseksi.
Ehkä kuitenkin voitaisi ajatella, että jonkunlainen hyväntekeväisyys, vaikkapa vain kuusen muodossa, voisi ulottua myös monisairasta vanhusta eli leijjonan emoa kohtaan.
Tietenkin edellytyksenä on, että metsissä on vielä jäljellä se yksi ylimääräinen kuusi. Ilmeisesti ei ole, koskapa yleensä asioista jollain tavalla perillä olevat tahot puhuvat jopa lentokentän kokoisesta aukosta perämetsissä...

Kuvittelen, että leijjonilta edellytetään korkeaa moraalia, normaaleja käyttäytymistapoja, rehellisyyttä, vilpitöntä auttamisenhalua ja kunnioitusta kaikkia ihmisiä kohtaan. Leijjonan pitäisi olla esimerkillinen erityisesti vanhempiansa kohtaan, eikä halveksia heidän elämäänsä ja elämäntyötään. Tuon perusteella mitataan ihmismielen suuruus tai pienuus, hyvyys tai pahuus, oikeudenmukaisuus tai vääryys.
Hyväntekeväisyys ja palveluperiaate eivät voi olla valikoivia, sillä silloin ne eivät tule sydämestä, vaan vaikuttimet voivat olla hyvinkin itsekeskeisiä ja omaan etuun tähtääviä.

Palataanpa joulupuuhun...
Leijjonan emolla on hallitsemassaan pihassa lumipalloheisi, jossa silloin tällöin vierailevat
ihanat punatulkut ja punapersetikka ovat kuin isoja namusia. Pienestä kynttiläisestä käynee 300 watin halogeeni, joka valaisee kauniisti koko lähitienoon.

Paikallislehdykässä oli kuva, kun leijjonat luovuttivat muutamia lahjakortteja seurakunnalle edelleenjaettavaksi hädänalaisille ihmisille. Hyvä, hyvä, oikein hyvin tehty!
Tämä on se leijjonan ja joulukuusen tai jopa minkä tahansa puun, yhtymäkohta.

Joitakin kuukausia sitten leijjonan emo sai kuulla muuan leijjonalta, että 'minkä takia mie teille polttopuita antaisin?'.
Joitakin vuosia sitten leijjonan emo sai silmilleen samaan sarjaan kuuluvan kommentin, kun pyysi polttopuita: 'ethän tuota ole maksanut vielä entisiäkään'. Muutaman tiukan neuvonpidon jälkeen kirstunvartija ilmaisi päätöksen: ei tarvitse maksaa.
Ei siis tarvinnut maksaa niistä aiemmista risuista, joilla saunaa oli lämmitetty harva se päivä valmiiksi kylpykuntoon leijjonalle ja sen nykyiselle naiselle. Ainahan saunavieraat myös ruokittiin.
Tällainen ainainen toisten palveleminen ja hyväntekeväisyys oli leijjonan emolle kohtuuttoman raskasta ilman, että puista olisi vielä tarvinnut maksaa. Järki hoi!
Tosin kuultiinhan leijjonalta eräässä tilanteessa myös, että 'lämmitettiinhän niillä (=hänen antamillaan) 'puilla' myös leivinuunia. Todellakin, mutta kyllä piirakkalasti, leipäkassi ja pullapussi meni joka kerran kiitokseksi niistä märistä risuista.
Samoin yhtenään kalafileitä, satoja litroja marjoja, sankoittain sieniä ym. luonnontuotteita autokuormittain ja naisen suvulle myös.
Huono kuulohan minulla on toisessa korvassa, joten saattoi kiitokset mennä ohi.
15 vuotta harjoitimme jokseenkin välttämätöntä hyväntekeväisyyttä ja palvelimme nöyryyttä osoittaen omat tarpeet sivuuttaen.

Leijjonan emolla on sellainen käsitys, että hänen olisi pitänyt saada polttopuut loppuiäksi. Sellainen paperi oli tehtykin, mutta sitten se oli revitty, koska leijjona ei hyväksynyt itselleen sellaista rasitetta, vaivaa ja rahanmenoa. Ei myöskään antanut pientä polttopuupalstaa, vaan lahjoitutti sen itselleen. Paperissa lukee: ”Kiitollisena otan tämän lahjan vastaan”. Loppukaneettina: ei ole ennakkoperintöä. Näitä röyhkeitä tekoja kyllä riittää.
Kuka se taas tässäkin osoitti hyväntekeväisyyttä?
Sallin itselleni kerrottavan, että leijjona oli saanut viime vuonna n. 80 000 euroa pääomatuloja. Oli arvaus, että ne lienevät peräisin metsänmyynnistä. Olkoon, ihan sama minulle. Pitääkö olla huolissaan, lähinnä mielenterveyden tilasta, kun ei anna emolle edes pientä joulukuusta, eikä löydy edes latvuksista ja muista romppeista viittä kuutiota polttopuita? Osoittanee minulta ilkeyttä ja sitä moneen kertaan mainostettua hulluutta, kun totean, että saituus ja jonkunlainen vihamielisyys on saanut tässä melkoisen huippulukeman.

Entäs sitten luola?
Ihan yleisellä tasolla, mihinkään liittymättä, voitaisi ehkä ajatella ja joku ehkä ajattelee ihan vakavissaan, että luolaan kuuluvien saalistajien ja ihmisvihaajien pitää pysytellä luolansa pimeydessä, eikä tehdä hyökkäyksiä ja öykkäröintejä viattomien kimppuun.
Täällä valoisassa, oikeassa, maailmassa on erilaiset säännöt, normit ja käytöstavat kuin ilmeisen pimeissä luolissa.
Täällä tiedetään, mikä on oikein ja mikä väärin.
Täällä kunnioitetaan toisia, ollaan rehellisiä, pidetään lupaukset, maksetaan velat ja hyväksytään edes vanhempiensa testamentti.

On karsaasti kuultu, miten neljän seinän sisällä, vain alistamiensa henkilöiden läsnä ollessa, voi suustaan sylkeä toinen toistaan hävyttömämpiä kommentteja. Ilmeisesti, kun kuulolla on jotain rotaareita, vapaamuuraajia, zonttiksia, lionsseja tai mitä parempaa väkeä nyt ovatkaan, puheet lienevät sen verran siistejä, että ovat vielä pitäneet 'porukoissaan'.
Nyt eräät olivat jopa laittaneet tuon epätyypillisen leijjonan julkisuuteen edustamaan lafkaansa.
Tämän torpan raati pitää melkoisen irvokkaana, että kahdella naamalla toimiva yksilö ilkeää esiintyä julkisesti hyväntekijänä, nöyränä köyhienauttajana. Täydellistä tekopyhyyttä, kuten kirkonpenkissä istumisen mainostaminen. On ilmeistä, että syntien tunnustamisen kohta meni ohi, eikä omatunto ole päässyt vieläkään kertomaan, miten pitäisi toimia.
Leijjonan emo ei ole saanut ikinä osakseen minkäänlaista hyväntekoa, ei arvostusta, ei kiitoksia, ei rahojaan, ei kunnioitusta, eikä palvelua. Ei edes sitä joulukuusta.

Kaikenlainen vapaaehtoistyö, hyväntekeväisyys ja toisten auttaminen on arvokasta.
On harmillista, että joskus porukoissa on mukana egoistisia, omaa kylkeään kiilloittavia mätämunia. Ennustan, että tuollaisesta tulee pitemmän päälle imagohaitta.
Meitähän on toki moneen junaan: jotkut harhautuvat väärille raiteille ja joillakin lienee korvien välissä kylmä asema, jonka ohi ei ole ollut minkäänlaista liikennettä vuosikymmeniin.


perjantai 27. joulukuuta 2019

Erään aivovamman anatomia

Joku on saattanut huomata, että olen puheenjohtaja Oikeutta aivovammautuneille-
yhdistyksessä. Yhdistys on nyt taukotilassa, kun ei ole riittävästi aktiivisia toimijoita. Ja mistähän se mahtanee johtua? No tietysti siitä, kun kaikilla on jonkunasteinen aivovamma ja
se asettaa rajoituksia mm. jaksamiseen. Itselläni on ollut erinäisiä kiireitä ja voimainponnisteluja hoitaessani perheen surullisia asioita.

Viime kesänä jouduin kuitenkin toimimaan aivovammaan liittyvässä tapahtumassa. Minulla ei ollut vaikeuksia tietää, miten toimia, että tilanne selviäisi parhaalla mahdollisella tavalla.

Saimme erinomaista ja nopeaa hoitoa Tikkamäen ensiavussa, vaikka kyseessä oli perjantai-ilta. Ei tarvinnut odotella missään vaiheessa: pääsimme suoraan hoitajan luo, joka vei loukkaantuneen hoitohuoneeseen sängylle pötköttelemään. Teki perusjutut ja kertoi, että lääkäri tulee pian tutkimaan. Lääkäri tuli vartissa. Kyseli, kuunteli ja selvitteli, mitä oli tapahtunut ja mitä tapahtuu seuraavaksi.

Äitini oli lähtenyt käymään parin kilometrin päässä naapurissa. Polkupyörällä.
Naapuriin olikin mennyt. Ilmaantunut pihalle pyöräänsä työntäen. Pusero veressä. Naama veressä. Sekavana, muistinsa menettäneenä. Kyseli polkupyöräänsä.

Oli kaatunut jyrkässä alamäessä. Ei osannut kertoa, missä kohdassa, eikä sitä, oliko harhaillut jossain tai miten oli yleensikin päässyt ylös jostain kaseikosta...
Viimeisin hatarahko muistikuva oli mäenpäällä pellolla olevat lehmät.

Oli itsestäänselvää, että äiti oli saanut aivovamman. Kaatuminen ilman kypärää tietenkin ja isku päähän oli ollut suurienerginen. Ei ollut silminnäkijöitä.
Äiti ei ollut aikaan, eikä paikkaan orientoitunut, eikä puheella realisoitavissa. Lähimuistissa oli aukko.
Tälläinen tapaus ja oireet vaativat lääkäriin menemisen.

Jos olisin ensin soittanut paikalliselle terveysasemalle ja kysynyt tarvitseeko tulla, niin vastauksena olisi ollut: 'ei tarvitse, se on aivotärähdys, seuratkaa tilannetta, yöllä pitää herätellä parin tunnin välein. Jos tajunnantaso alenee tai päänsärky on sietämätöntä, eikä Panadol auta jne. niin sitten yhteys hätäkeskukseen'.
Saan sihiseviä näppylöitä, jos puhutaan aivotärähdyksestä, sillä nykyään ei käytetä sitä termiä, vaan aivovammat luokitellaan lieviin, keskivaikeisiin ja vaikeisiin.

Niinpä en soittanut terveysasemalle, vaan ajoin 85 kilometriä suoraan sairaalaan ensiapuun, sillä tiesin, että tässä tapauksessa on hyvä ottaa TT-kuva ja haavakin vaikuttaisi olevan niin syvä, että se vaatisi ristipistoja.

Viisi tuntia kaatumisen jälkeen, kun hoitaja pyysi äidiltä kela-korttia, niin hän antoi K-kaupan Plussakortin. Ei ollut vieläkään ymmärrys ihan kirkasta.

Ensiavun lääkäri selitti, etttä aivoista pitää ottaa tietokonekuva, koska vamma oli ilmeisen suurienerginen, sille ei ollut silminnäkijöitä, oli sekavuutta ja muistiaukko oli useita tunteja.
Fiksu lääkäri!
Ehkä ei ole tullut ihan turhaan opiskeltua aivovamma-asioita. Toki se intressi syntyi jo 20 vuotta sitten oman takaviistoon tapahtuneen jysähdyksen ja aivohermo- ja selkäydinruhjevamman seurauksena.

Äiti pääsi vajaassa tunnissa TT-kuvaan, radiologin lausunto valmistui hetkessä ja lääkäri tuli kertomaan, ettei aivoissa ollut vammalöydöksiä.
Haava oli luuhun asti, mutta siihen ei tarvinnut laittaa tikkejä, kun sen sai kursittua teipeillä kiinni, kun verenvuotokin oli jo loppunut.

Muutaman tunnin seurannan jälkeen äiti pääsi pois. Jäimme kuitenkin kaupunkiin yöksi siltä varalta, että tulisi jotain komplikaatioita. Tässä oli ainekset pahimpaan mahdolliseen lopputulemaan. En oikein uskalla miettiäkään niitä, "entä jos..."-kysymyksiä. Onneksi minulla on pikkuveli Anssi, jonka kanssa lähiomaisina jaamme äidin hoito- ja huolehtimisvastuuta.
Tämä tarina päättyi onnellisesti, koska mitään pysyviä vaivoja ei jäänyt.
Polkupyöräily kuitenkin jäi ja loppui.


Aivovammojen uusin Käypä hoito-suositus

torstai 5. joulukuuta 2019

MOITEKANNETTA ODOTELLESSA

Tammikuun loppua odotellessa on mukava tutkailla erilaisia näkökantoja ja odotuksia, että mitähän vielä mahtanee olla tulossa. Joku viksu on sanonut, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Heittelen kuitenkin ilmoille muutamia ajatuksia niistä kymmenistä mietteistä, joita ollaan kuultu viimeksi kuluneiden viikkojen ja kuukausien aikana.

Kysymys on siis äitini kohtalosta, joka koskettaa ja satuttaa hänen lisäkseen meitä lähimpiä ja suurta ystäväjoukkoa, tuttuja ja monia tuntemattomiakin. Satuttaa sillä tavalla, että ihmiset tuntevat suurta myötätuntoa sairasta vanhusta kohtaan, joka joutuu elämään vanhuudenpäiviään helvetillisessä karusellissa, jossa häntä on mätkitty toinen toistaan törkeimmillä kommenteilla, syytöksillä ja likaisilla tempuilla. Tuo mätkiminen aiheuttaa normaaliakin kipeämpiä mustelmia ja vammoja, kun tietää, mistä suunnasta iskut tulevat.
Olen kirjoittanut aiemmin siitä, että yksi perikunnan osakas ei ole hyväksynyt vanhempieni yhdessä tekemää testamenttia. Niinpä ajattelin laittaa tähän lainauksen Testamentti-sivustolta, että jokainen voi muodostaa asiasta haluamansa mielipiteen.
Testamentti-sivustolla luetellaan ne perusteet, joilla testamentista voi nostaa Käräjäoikeudessa moitekanteen puolen vuoden kuluessa testamentin tiedoksisaamisesta.
https://testamentti.fi/testamentin-moite/
-------------------------
"Testamentin moitteella tarkoitetaan perillisen väitettä, että testamentti on pätemätön.
Testamentti voidaan julistaa pätemättömäksi, jos
  • testamentintekijä on ollut alaikäinen
  • testamenttia tehtäessä ei ole noudatettu laissa säädettyjä muotoja
  • testamentin tekemiseen on vaikuttanut mielisairaus, tylsämielisyys tai testamentintekijän muu sieluntoiminnanhäiriö, kuitenkin siten, että sairauden on täytynyt vaikuttaa testamentin sisältöön
  • testamentintekijä on pakotettu tekemään testamentti tai hänet taivutettu siihen käyttämällä väärin hänen ymmärtämättömyyttään, tahdonheikkouttaan tai riippuvaista asemaansa taikka hänet on petollisesti vietelty tekemään testamentti tai hän on muutoin sillä tavoin erehtynyt, että se on määräävästi vaikuttanut hänen tahtoonsa.
Pätemättömyysperusteen on oltava voimassa testamentintekohetkellä. Perillisen, joka moittii testamenttia, täytyy pystyä osoittamaan, että peruste on ollut voimassa tekohetkellä."
----------------
Koska kaksi ensimmäistä eivät ole mahdollisia, peruste täytyy löytyä kahdesta muusta kohdassa.
testamentin tekemiseen on vaikuttanut mielisairaus, tylsämielisyys tai testamentintekijän muu sieluntoiminnanhäiriö, kuitenkin siten, että sairauden on täytynyt vaikuttaa testamentin sisältöön”
... pakotettu tekemään testamentti tai hänet taivutettu siihen käyttämällä väärin hänen ymmärtämättömyyttään, tahdonheikkouttaan...”

Nyt saa ruveta nostelemaan lapasta ylös ojennukseen, jos joku tunnistaa tai edes epäilee jonkun kohdan pitävän paikkaansa.
Niinpä!
En minäkään lähimpänä tunnista mitään tuollaista. En silloin tekohetkellä, enkä vielä nytkään yli 10 vuotta sen jälkeen.

En ole eläissäni kohdannut mitään yhtä raukkamaista tekoa kuin tämä, ettei hyväksy testamenttia. Tai siis nythän odotetaan, milloin tulee ilmoitus siitä moitekanteesta, että äiti joutuu käräjille puolustamaan tekemäänsä viimeistä tahtoaan.
Kyllä aikomastaan moitekanteesta olisi voinut kertoa jo perunkirjoituksessa ja laittaa sen heti vireille, mutta kun ei ollut munaa katsoa äitiä silmiin pienemmissäkään asioissa, niin miten sitten tässä olisi ollut.
Eikö ne pienet siniset pillerit auta yhtään saamaan nautintoa, kun sitä pitää hakea tällä tavoin? Mahtaa olla ja tulla megalomaaniset kiksit, kun ne kestävät ensin yhtä putkea tämän 6 kk:n odotteluajan ja sittenhän varsinainen rähinä äitiä kohtaan alkaakin.
Sen kyllä haluan nähdä omin silmin ja kuulla omin korvin, kun se perillinen yrittää lakimiesarmeijansa avustuksella tehdä äidistä esim. tylsämielistä tai todistaa, että hänellä olisi ollut joku sieluntoiminnan häiriö.

Mitä äitinsä käräjille haastamisella saa ajoiksi eli seurauksiksi, joiden kanssa joutuu elämään loppuelämänsä?
  • lisää ystäviä vai menettääkö ne kaksi viimeistäkin? Menettää!
  • arvostusta ja kunnioitusta toisten silmissä? Ei varmasti!
  • menestystä ja vaikutusvaltaa? Niin narsistit kuvittelee
  • sovinnon? Ei koskaan, ei ikinä.
  • kutsun hautajaisiin, nimen kuolinilmoitukseen? Ei varmasti
  • perinnön äidin omasta testamentista? Ei saa senttiäkään

Asiasta sanottua:
Op:n pankkivirkailija:” Ei kai se meinaa koko puolta vuotta miettiä, mitä tekee?”
Koulukaveri samalta luokalta: ”Eikö se perkele ole yhtään muuttunut?”
Sukulainen: ”Jumala rankaisee vielä”
Serkku:”Kyllä se vielä kolahtaa omaan nilkkaan”
Äiti:”Eikö siulla ole omaatuntoa?” (ei saanut vastausta)

Kolmen kuukauden mietiskelyn jälkeen perillinen sanoi: ”Pitää vielä miettiä”

Kun muuta valtaa ei ole, niin moitekanteen mahdollisesti tuomasta euforiasta fantasioiminen taitaa olla yhtä maukasta kuin terapeuttien sääliä osoittavat sanat. On esitetty sellaisiakin näkemyksiä, että kaiken taustalla olisi sen tämän hetkinen nainen. Kun ei taida olla muuta yhteistä puhumista kuin minun haukkuminen, niin jostainhan se on riemu ja energia revittävä. Antaa palaa vain!
Mahtaa olla valtava vallantäyteys ja voimantunto, kun saa pitää pihdeissään äitiään, joka ei ole eläissään tehnyt mitään väärää, vaan aina nöyrästi palvellut, hoitanut ja raatanut itsensä unohtaen. Tässä on sitten kiitos! Kiitoksena elämäntyöstä pääsee käräjille. Normaali ihminen häpeäisi, eikä tahallaan enää pahentaisi tilannetta. Joku ei vain tajua tehneensä mitään väärin. Montakohan hametta lienee kaapissa?

Moni ystävä on aivan aiheellisesti kauhistellut, että mitä karseaa tarvitsee vielä tapahtua ennen kuin normaali käyttäytyminen alkaisi ja puheet alkaisivat olla järjellisiä. Onko sellainen enää edes mahdollista, kun on ollut puoli vuosisataa sokaistunut omasta erinomaisuutensa harhasta?
Nolla on nolla ja menee pakkaselle, kun yhä edelleen haluaa lisätä siihen miinuksia törkeillä puheilla ja toisten elämäntyön mitätöinnillä. Kun alkaisi tekemään töitään, niin ehkä ei jäisi niin paljon aikaa kaunan kasvattamiseen ja kostonhalussa pyöriskelemiseen.
Eikö sitä vaan voisi elää omaa elämäänsä ja jättää toiset rauhaan? Vai eikö sitä omaa elämää ole?

Minä saan energiani kirjaprojektista, johon on valmista materiaalia kymmeniä sivuja. Nämä muutamat blogikirjoitukset ovat vain muutamia maistiaisia; eivät edes kuvauksia pahimmista tapahtumista ja puheista. Kirjoitustahti on kiihtynyt mitä enemmän kuluu aikaa kesästä ja siis mitä lähemmäksi tammikuun loppu ja moitekanteen saapuminen tulevat. Sitä saa mitä pyytää! Otan jokaisen odottelupäivän pyyntönä kirjoittaa lisää.

maanantai 7. lokakuuta 2019

Viimeiset sanat

Jatkoa kirjoitukselle Törkeitä temppuja ja öykkäröintiä
Tuota kirjoitusta on joku anonyymi kommentoinut moneen kertaan, että minä olen hullu. Nämä kertomani tosiasiat eivät muutu miksikään minua hulluksi haukkumalla. Asiat ansaitsevat tulla kerrotuiksi jo siksikin, että kaikkien tuntemat vanhempamme saavat ansaitsemansa arvonannon ja suuren kiitoksen tekemästään työstä, avuliaisuudestaan ja vieraanvaraisuudestaan.
Heitä kohtaan tehdyt raivokkaat hyökkäykset täyttävät jo rikosten tunnusmerkistöjä. Joku tolkku pitää olla siinä, mitä suustaan päästää ja miten kohtelee toisia ihmisiä.

Tässä osassa jäsentelen ajatuksiani perunkirjoitukseen osallistumisesta, jossa asioita käsiteltiin hyvin yleiseen perunkirjoitustyyliin, kuten lakimies jälkeenpäin sanoi. 

Testamentti
Muutamia vuosia sitten osallistuin palaveriin, jossa riideltiin, mikä ei ole millään tavalla uutta ja yllättävää, kun tietää riitelijöiden erilaiset arvot, ihmisyyskäsitykset ja toimintatavat. Jossain kohtaa mainittiin jotain testamentistakin.
Silloin yksi osallistuja lausui sanatarkasti:” Enhän mie nyt niin perverssi oo, että lukisin kenenkään testamenttia ennen kuin kukaan on kuollut, hyvänen aika.”


Tuo lause suomennettuna: lapsi syyttää vanhempaansa ja sisaruksiaan perversseiksi, koska tuo kyseinen vanhempi on tutkinut omaa testamenttiaan ja näyttänyt sen toisillekin lapsille. Ja lopuksi hurskasteleva kauhistelu: ”hyvänen aika”.

Perverssi=luonnonvastainen, luonnoton, kieroutunut (etenkin seksuaalisuuden alalla).
Lienee harvinaisen selvä kunnianloukkaus? Vain pohjattoman typeryyden omaava henkilö voi sanoa jotain tuollaista.

Perunkirjoituksessa sitten tuo mainittu vanhempiemme keskinäinen testamentti luettiin.

Se hylättiin yhden äänen voimalla. Yksi ei hyväksynyt, muut hyväksyivät. Se ei tule voimaan ennen kuin kaikki osakkaat ovat sen hyväksyneet tai vasta puolen vuoden kuluttua, jos kukaan ei ole nostanut moitekannetta.

Kysyin tuolta hylkääjältä kolme (3) kertaa, kunnioitatko testamenttia?
Vasta kolmannella kerralla tuli vastaus: ”puolen vuoden päästä tiedätte”.
Siihen minä vastasin, että et siis kunnioita, koska sen voisi nyt sanoa, jos kunnioittaisi. Ei sitä tarvitsisi jäädä miettimään puoleksi vuodeksi.

Nyt eletään sitä puolta vuotta.

Kun tulee moitekanne, edessä on käräjät. Silloin meidän vanha ja monisairas äiti joutuu käräjäoikeuteen puolustamaan isän kanssa tekemäänsä viimeistä tahtoaan, viimeisiään sanojaan yhdelle perikunnan osakkaalle.

Se, ettei joku kunnioita vanhempiensa huolella, lakimiehen avustuksella, tekemää testamenttia, on törkytemppujenkin sarjassa megalomaanista röyhkeyttä. Tuo röyhkeys on saanut tuomion sukulaisten, ystävien, kavereiden, tuttavien ja tuntemattomien keskuudessa. 

Varmaankin kaikkien muiden keskuudessa se on tuomittu, paitsi sen yhden suvun, jolle asia ei edes kuulu millään tavoin ja jolle erinäisistä asioista on valehdeltu systemaattisesti jo vuosien ajan. Kannattaisi silläkin suunnalla olla hieman epäileväinen sen suhteen, mitä kaikkea saa kuultavakseen. Kannattaisi siellä uskovaisten rukoilla, että öykkäröijille tulisi viimein sellainen omatunnon ääni, joka ohjaisi toimimaan oikein.

Äiti pelkää kuollakseen, mitä kaikkea pahaa voi vielä olla tulossa. Miettii päivät, miettii yöt. Murehtii päivät, itkee yöt. Laihtuu ja kuihtuu. Uurteet kasvoilla syvenevät ja kunto heikkenee.
Nämä pelon täyttämät hitaat päivät kestävät yli Joulun ja Uudenvuoden. Tämä odotuttaminen menee jo kidutuksen puolelle.

Kyllä siitä moitekanteesta olisi voinut ilmoittaa jo perunkirjoituspäivänä ja kertoa, millä perusteella aikoo testamenttia moittia. Testamentin sisältö on ollut kaikkien osakkaiden tiedossa jo lähemmäs 30 vuotta siis jo paljon ennen erästä yrityskauppaa, josta kerron myöhemmin. Turha oli leikkiä tietämätöntä, hyvänen aika!

Vanhempiemme testamentti ei tietenkään jätä ketään perinnöttömäksi, vaan se nimenomaan haluaa varmistaa, että kaikki rintaperilliset tulevat saamaan saman verran, jos joskus jotain jaetaan. Että tulemme silloin olemaan tasa-arvoisia, niin kuin jo Perintökaarikin määrää.

Sen voin sanoa täysin puhtaalla omatunnolla, etten minä ole ikinä tarvinnut, enkä tarvitse nytkään yhtä ainoata senttiäkään, enkä ole vinkumassa minkäänlaisen perinnön perässä. En tarvitse mitään, minulla on kaikkea tarvitsemaani. Ja kaikista tärkein asia: nyt ei olla jakamassa, eikä oltu määrittelemässä yhtään mitään. Kirjattiin vain taloudelliset asiat, joka on perunkirjoituksen lakimääräinen tarkoitus.

Minä haluan vain, että asiat menevät oikein, lakien mukaisesti ja rehellisesti kaikkia osakkaita kohtaan. Että se viimeinen tahto tulee noudatetuksi ja kunnioitetuksi. Eihän koko paperilla ole muutoin mitään merkitystä.


Jotensakin näin siinä viimeisessä tahdossa lukee: ....X.X on saanut ….kaupan yhteydessä oman osuutensa, eikä hän ole saava enää muuta...

Mikä tuossa on vaikeata ymmärtää ja hyväksyä?
Sekö, että pitäisi ottaa huomioon, että muitakin osakkaita on olemassa ja ne on nyt laitettu samanarvoisiksi?
Sekö, että nyt ei saisikaan itselleen kaikkea, koska ennen on aina saanut?
Sekö, että paperilla olevaa faktaa pitäisi noudattaa, koska ikinä ei ole totellut muita, vaan on koko ikänsä käskyttänyt muita, pelannut omilla säännöillään ja polttanut siltoja siellä ja täällä ja tuolla. Öykkäröinyt, harrastanut likaisia temppuja ja elänyt jossain rinnakkaistodellisuudessa.
Sekö, että sen samanhenkinen pullea kirstunvartija on kiljunut kitarisat vilkkuen, että lisää, lisää, lisää, tarvii saada lisää fyrkkaa ja lisää laatuaikaa, ettei tarvitse tehdä sitäkään vähää työmäärää, jota nyt kuntoilun ohessa viitsii tekemään.
Onko nyt vanhemmat pettäneet ainoan ja aina oikeassa olevan lapsensa, jollainen hän on aina kuvitellut olevansa.

Tuon yhden tahdossa olevan lauseen mitätöinti on oksennus isän haudalle. Se on miekanpisto suoraan äidin sydämeen.


Lakiosa
Kyseessä lienee lakiosa-asia, vaikka tietenkään mitään ei olla vielä jakamassa, koska äiti jää kotiinsa asumaan. Äidin kiduttaminen on pelkkää kiusantekoa ja pelottelua. Se on öykkäröintiä ja äidin jokapäiväistä ruoskimista, sen muistuttamista, että miksi menit hänet hylkäämään.

Yllämainittu testamentin lause tarkoittanee sitä, että kyseisen kaupan kohde on vaihtanut omistajaa niin halvalla, että verottaja on voinut suuren harkintavaltansa perusteella päätyä lopputulemaan, että kaupan kohde ei ollut lahja. Kun on (muka) asiantuntijan arvio kauppahinnasta ja sen oikeellisuudesta, ei verottajalla ollut kanttia lähteä muuttamaan kauppaa lahjaksi.

Perintökaari 7§
”Sellainen perillisen saama omaisuus, joka on otettava lukuun perintöosaa määrättäessä, luetaan hänen lakiosansa vähennykseksi.”

Testamentissa määrätään, että yhden osakkaan lakiosuus täyttyy, kun kaupan kohteen käyvästä arvosta vähennetään maksettu hinta. Kun on jo saanut vastiketta lakiosan verran, testamentilla pystytään ohittamaan lakiosa. Näin sen on minulle kertonut usea asiantuntija.

Teoreettinen esimerkki: jos käyvältä arvoltaan kahden miljoonan arvoisesta yrityksestä joku maksakin vain 500 000, niin tuo väliin jäävä 1,5 miljoonaa katsotaan perinnönjaossa lakiosaan tehtäväksi vähennykseksi. Toiset osakkaat saavat jotain muuta ja kaikille tulee yhtä suuri lakiosa. Aivan selvää pässinlihaa, hyvänen aika!

Kun lakiosavaatimus tulee, silloin tuo testamentissa mainittu kauppa harjataan millimetriharjalla. Harjaukseen löytyy useampi mapillinen papereita, jotka tulevat osoittamaan, että harjauksen vaatiminen johtikin paskaan astumiseen.

Jos minut olisi tehty perinnöttömäksi, hyväksyisin asian ilman muuta ja itsestään selvästi, sillä kyseessä olisivat vainajan viimeiset sanat minulle ja ne on kirjoitettu jostain syystä juuri niin kuin on kirjoitettu.
Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että ahneus ja itsekkyys eivät ole tehneet pesäänsä minuun. Olen elänyt omilla rahoillani siitä lähtien, kun lähdin lukion jälkeen kotoa. Jouduin ottamaan opiskeluun ja auton ostamiseen pankista lainaa, jotka maksoin työlläni takaisin.
Yhden kerran isä työnsi väkisin 200 markkaa, kun halusi sanoa, että koetahan pärjätä, kun olin ollut aivoleikkauksessa ja olin aivan hirveässä kunnossa.