Surullinen Suvivirsi

Kirjoitin tämän joskus elokuussa 2019. Asiat lienevät joillekin jollain tavoin tuttua huttua. Tässä kirjallisessa harjoitelmassa olen käyttänyt hyväkseni tuttua virttä, Suvivirttä. Virsi laulettiin keväällä siunatussa tilassa, joten sillä on tietynlainen yhtymäkohta elämään ja kuolemaan. 

Pitkin kevättä ja kesää jouduin kuulemaan runsaasti erinäisiä tuttujen ihmisten aivojen sopukoista lähteneitä mietelmiä ja kummasteluja.

Olen ikäni harjoitellut sanojen peräkkäin laittelemista erilaisia konsteja apuna käyttäen.

Tuona elokuisena, synkkänä, iltana laittelin muutamia noista tutuista ikään kuin "sanomaan" mietelmistään uudelleen tämän harjoitelman täyttämiseksi. Olen sillä tavoin yrittänyt häivyttää tekstistä, kuka sanoi mitä, missä, milloin, kenestä tai jostain ihan muusta.

Heidän sanansa, ajatelmansa ja tunnelmansa taipuivat konstikkaasti seuraavanlaiseen muodostelmaan. Sori siitä, jos ei miellytä.

Jo joutui armas aika...

Tänä keväänä ei muuten joutunut kovin armas aika, eikä se tullut kovin joutumallakaan. Oli hitaita viikkoja ja raastavia päiviä. Neljän viikon ajan joka päivä monta tuntia odotettiin sitä armasta aikaa ja armahdusta, että tuskat loppuisivat.

Eräs hoitaja sanoi, että näiden kuolevien kanssa on oltava hyvin tarkkana, kun ei tiedä, kuinka paljon ne kestävät kipulääkettä.

Ajatuksenaan siis, että kun kuolemassa oleva kuolee, niin se johtuu ennemmin liiallisesta kipulääkkeestä kuin esimerkiksi siitä, että kuolema oli luonnollinen, kun elimistö lakkasi toimimasta ja sydän sykkimästä.

Ajatuksenaan, että antaa mieluummin kärsiä viimeiseen hengenvetoon asti kuin saada lääkkeestä helpotusta, kun ei voi tietää, kestääkö lääkettä vai eikö.

Istuttiin monta tuntia päivässä sängyn vierellä, seurattiin sydämenlyöntien hiipumista ja sekunteja hengenvetojen välillä. Varmaan satoja kertoja oltiin tilanteessa, jossa kerettiin ajattelemaan, että sekunti vielä pitempään ja sitten se armas aika olisi joutunut.

Eräs hoitaja totesi, että joskus kuoleman tekeminen on hidasta ja kestää kauan. Siinä oli lohdutus, että koettakaa kestää, ei tämä ole välttämättä loppumassa vielä kohtakaan.
Eräs hoitaja totesi, että tuosta tilanne vielä pahenee. Ilmeisesti tarkoittaen, että valmistautukaa näkemään ja kokemaan vielä jotain kauheampaa.

...ja suvi suloinen.

Lopulta tuli ikuinen suvi.

Viisi viimeistä vuotta seurasin hänen hidasta hiipumistaan, vajoamista omaan maailmaansa. Se ei ollut suloista aikaa, vaan kuluttavaa ja raskasta aikaa. Toki hän tunsi minut viime päiviin asti.

Lisäksi jouduin sietämään piinaa sellaiselta taholta, jolla olisi ollut kaikista vähiten oikeutta piinata minua. Ikään kuin suven odotus ei olisi jo ollut tarpeeksi painostavaa.

Ikuisen suven iltana tämän tarinan eräs ”se” laittoi erään viestintuojan asialle, että se tulisi joukkonsa kanssa luokseni tekemään sovintoa, hautaamaan sotakirveet ja aloittamaan toisenlaisenkin hautaamisen suunnittelun. Ilmoitin viestintuojalle, etten jaksa, ei tarvitse tulla. Se yritti soittaa minulle vielä yölläkin.

Riita oli alkanut jo monta vuotta sitten, kun se ei ollut taipunut tahtooni, miten haluan hoidettavan päätäntävaltaani kuuluvia asioita. Siitä alkoi jatkuva kiusanteko, loukkaukset ja monenlainen epäasiallinen käyttäytyminen.

Aiemmin tuona suven päivänä se ja nykyinen naisensa kävivät sairaalassa, olivat muutaman minuutin sängyn päädyssä ja poistuivat.

Huoneeseen tullessaan eivät reagoineet meihin mitenkään, eivät sanoneet sanaakaan, tuskin edes huomasivat. Katseensa olivat ihan tyhjiä. Silmiensä takana näkyivät takaraivot.

Tuossa tilanteessa olisi ollut hyvä mahdollisuus sanoa sanottavansa ja aloittaa sovinnon tekeminen, mutta pihahdustakaan ei kuulunut.

On röyhkeää ja kaksinaamaista hurskastelua, kun muutaman tunnin päästä olikin sanottavaa ja ehdoton halu tavata!

Mikä muutti tilanteen?

Tuskin osun väärään olettaessani, että syynä oli pakonomainen halu päästä päättämään, miten muistojuhlallisuudet järjestetään. Ei siinä silloin olisi ollut muilla päätäntävaltaa; olihan saatu kokea kaikenlaista jyräystä ja yliajoa jo vuosikymmeniä.

Kauniisti joka paikkaa...

Ei ollut voimia istuttaa kukkia, eikä nähdä kauneutta elämässä ja maailmassa. Yritin vain suojata itseäni, kahden lapseni ja ystävien avulla, niiltä pahuuksilta, jotka pyrkivät alistamaan meitä.

Se ei totellut määräyksiäni.

Se ei osoittanut minua kohtaan kunnioitusta, eikä arvostusta. Sen ylimielisyys ja kiittämättömyys olivat vertaansa vailla. Uhkasi ottaa asianajajan, jos ei saa osallistua surujuhlajärjestelyihin.

On oikeus osallistua, oli perustelu. Tässä tapauksessa ei muuten ollut.

Kenenkään töykeä elämöinti ei voi mennä missään minulle kuuluvassa asiassa määräykseni ohi ja yli.

Minun piti vielä erikseen sanoa: ”Minä määrään nyt”, mutta komennollani ei ollut tehoa sen tyhmyyttä osoittavaan oikeuslässytykseen.

Olin menossa papin luo, mutta poistuin paikalta, kun se ei suostunut väistymään.

”Mitä niin salaista siellä puhutaan, etten voi olla kuuntelemassa?”

Se vei minulta mahdollisuuden rippiin, rukouksiin ja vapaaseen henkilökohtaiseen keskusteluun papin kanssa. Se halusi viedä minulta yksityisyyden ja sananvapauden.

Olisin luopunut osasta omaa aikaani, mutta se oli päättänyt kuunnella minun puhumiseni.

Sille ei sopinut, että se olisi varannut oman ajan ja mennyt yksin tai kaksin tämänhetkisen naisensa kanssa.

Minä lähdin pois, menin kotiini vihaisena ja jälleen kerran totaalisesti loukattuna.

Oletteko kuulleet vastaavanlaista moukkamaisuutta? Päitä on pyörinyt edestakaisin vinhaa vauhtia, kun olen puhunut asiasta kymmenille ihmisille. Kukaan ei ole nyökännyt kuulleensa.

Minä annoin sille elämäni, palvelin sitä koko ikäni. Tässä on kiitos!

Kerran aiemmin se jo kysyi: ”Minunko tässä pitäisi kiittää”, kun tulin maininneeksi eräänlaisesta hoitotyöstä, että se pääsi tärkeilemään ja kuvittelemaan, että oli mahtipontinen vallankäyttäjä. Minun tietenkin pitäisi kiittää, että sain tehdä mm. sitä ilmaiseksi 15 vuotta melkein joka päivä. Eihän nyt sellaisesta tarvitse kiittää, eikä korvata penniä, eikä senttiäkään.

Maailman toreilla ja marketeissa ei ole olemassa niin halpaa hintalappua, että se olisi ahneelle tarpeeksi vähän ja laittaisi antamaan toisille jotakin.

...koristaa kukkanen.

Leskenlehtiä ja voikukkia lienee ollut pientareilla. On ne vissiin kauniita sen hetken, kun kukkivat, mutta minulla oli mielessä vain raskas suru, pelko ja monta kysymystä, että mitähän tästä vielä tulee. Onneksi mielikuvitukseni ei riittänyt tuossa vaiheessa kaikkeen siihen, mitä oli tulossa. Yritin vain selvitä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Jos hyvin kävi, nukuin muutaman tunnin lyhyissä pätkissä painajaisia katsellen ja nekin olivat parempia kuin todellisuus.

Nyt siunaustaan suopi...

Tähän siunaus-asiaan olen pettynyt. Tuntuu, etten ole kohdannut sitä vielä. Minua on lohdutettu, että ”pahan palkkapäivä lähestyy...”, ”kyllä jumala vielä rankaisee...”, ”vielä tulee päivä, jolloin se niittää sitä, mitä on kylvänyt”. On tainnut jo jotain niittääkin, mutta ei ole ottanut opikseen.

Olen saanut runsain mitoin apua, tukea ja huolenpitoa. Hyviä ihmisiä, arjen ja juhlan enkeleitä, on olemassa ympärilläni paljon ja olen niistä jokaisesta kiitollinen!

...taas lämpö auringon,

Kylmää, kylmää. Sydäntä kylmäsi päivin ja öin.

Unet olivat kateissa, sokerit heiluivat, niveliä pakotti. Hiukset tippuivat päästä stressin vuoksi. Piti ostaa peruukki, että ilkesin mennä ihmisten ilmoille. 

Kylmiössä oli kylmää. Ikilevon saavuttaneen pukemisen ja arkkuun laittamisen piti olla kaunis ja lohdullinen tilaisuus. Ei se ollut.

Yksi lapsistani auttoi hautausurakoitsijaa pukemisessa. Laittoivat mustan puvun päälle, kravatin kaulaan, villasukat jalkaan ja ruusukimpun rinnan päälle. Hän näytti kuin olisi nukkunut, levollinen ilme, valtavat kivut ja kärsimys olivat poissa.

Mutta entäpä miten toimi se ja tämänhetkinen nainen? Sivuhuoneessa räpläsivät kännyköitään ja supisivat työntekijästään. Olikohan asiallista käyttäytymistä?
Naista ei edes oltu kutsuttu tähän tilaisuuteen. Tuli vasten tahtoani.

Auringon lämpö ei ylettynyt tähänkään tilaisuuteen.

...se luonnon uudeks luopi,

Virren sanoittaja ei liene tarkoittanut, että ihmisluonnon uudeks luopi, mutta olisi lohdullista ajatella, että niin voisi käydä. Kuvittelen, että jokaisen on mahdollista muuttua toisia kunnioittavaksi, luopua ivanaurusta ja ylimielisestä alistamisesta. Jos niin ei tee, ei ole normaali ihminen, eikä käyttäydy normaalisti. Silloin on sairas.

Yhteiskunnalle tulee kalliiksi maksaa terapeuttien kuluja, jos ne yrittävät kenties vuosikausia hoitaa sellaisia paatuneita, jotka eivät edes halua myöntää, että tekevät jotain väärin tai vaikka myötäisivätkin, eivät halua muuttua. Nauttivat omasta epätodesta erinomaisuudestaan, pyrkivät julkisuuteen ja luovat mielikuvia ihanasta ja onnellisesta elämästä. Kulissien takainen elämä lienee täynnä huutoa siitäkin, että kirjoitan näitä muka vihapuheita.

...sen kutsuu elohon.

Välillä ihmettelen, olenko elossa ollenkaan tai milloinkahan herään tästä painajaisunesta. Stressin laihduttamana olen nyt 15 kiloa kevyempi, ryppyisempi, väsyneempi. On tullut monta uutta sairautta.

Se kutsui minut elohon puhelimen pirinällä hauraasta unestani suurinta surutilaisuutta edeltävänä yönä. Se kysyi perunkirjoituksesta: kuka, miten, milloin.
Se vaati myös, ettei menehtymisilmoitusta saa laittaa lehteen ennen kuin se on hyväksynyt ilmoituksen. Arvasin, että ilmoitukseen pitäisi tulla sen nimi, että kaikki, jotka eivät vielä olleet säälineet sitä, tietäisivät vielä tehdä niin.

Valvoin koko yön sen typeryyttä miettien. Pitikö minun saada kokea vielä tämäkin?

Se oli varannut väelleen paikat kappeliin vasemmalle puolelle eturiviin, koska se ei päässyt omaisten puolella eturiviin. Se siis ilmoitti, ettei halua kuulua sukuun ja siitä suku iloitsee.

Se ei voinut istua toisessa rivissä, kenenkään takana. Ehdottomasti ei ainakaan sisarustensa takana, koska niitä ei ollut sille olemassa muutoin kuin palvelijoina. Noin tekemällä se halusi suorastaan huutaa saattoväelle, että ”katsokaa kaikki, olen moukka”.

Kun osa saattoväestä sai tietää sen perintökiimasta, niin he eivät edes tervehtineet sitä. Normaali ihminen ei vaadi tietoonsa perunkirjoitusasioita ennen hautajaisia, ei ainakaan hautajaisia edeltävänä yönä. Vaikka muuta ei ajattelekaan kuin rahaa ja miten saisi nyhtäneeksi toisilta lisää, niin tuona yönä olisi kannattanut pitää turpansa kiinni.

Mikä siinä rahassa on niin kiihottavaa, että sitä pitää kasata ja vielä toisilta nyhtäen? Kosto, kateus, itsekkyys ja pahimpana tietenkin ahneus? Niiden kohteenako joudun olemaan loppuun asti elohon?

Taas niityt vihannoivat...

Vihannoiminen. Onko se sitä, että vihaa sokealla raivolla kaikkia, joiden kanssa ennen oli tekemisissä? Ihan sama, mutta tässä yhteydessä haluan ymmärtää sen niin.
Se vihannoi minua ja läheisimpiäni.

Sitä vihannoivat sukulaiset, kaupunkilaiset, kyläläiset, urakoitsijat, virkamiehet, vakuutusyhtiöt, pankit, erinäiset työntekijät ja kaikki, jotka ovat sen kohdanneet.

Minun ei tarvitsee sietää vihannoitumatta sen harjoittamaa kiusaamista ja nöyryyttämistä. Mutta miten minä sen estäisin?

...ja laiho laaksossa...

Minulla ei ole enää laihoa, eikä laaksoa. Annoin ne pois tehtyäni töitä hullun lailla monta vuosikymmentä. Mitä sain? En kai mitään.

 

Puut metsän huminoivat...

Ainoastaan korvissani huminoi. Niissä huminoi sen lausumat pahat sanat, mitätöimiseni. Ikään kuin minulla ei olisi nyt ihmisarvoa. Ehkä oli ne 15 vuotta, kun minusta oli jotain hyötyä.

...taas lehtiverhossa.

Se on haudannut tosiasiat metrin paksuisen verhon alle tai se ei enää tiedä, mikä on totta. Tarkoitushakuisuus, omanedun tavoittelu sekä loputon ahneus ajavat kaiken edelle.

Tosiasioiden kertominen ei ole rikollista. En kerro nimiä, eikä siten voi tietää kenestä on kysymys. Olen jo kertaalleen ollut poliisikuulustelussa tämän blogini vuoksi, mutta en saanut syytettä, koska on mahdollista, että ”se” on joku muu henkilö kuin itsensä tunnistanut, sivukaupalla valheita poliisille suoltanut, henkilö. Jos ei elä täydellisessä tunnekylmyydessä, niin kyllä sen pitäisi vähän kirpaista, kun joku, jotkut, se, ne, mies, nainen tai ihan kuka tahansa saa lukea törkeyksistään netin ihmeellisestä maailmasta.

Olen joutunut hakemaan kantelun avulla Eduskunnan oikeusasiamieheltä itsestään selvän päätöksen, että minullekin kuuluu perustuslaillinen oikeus sananvapauteen eli blogin kirjoittamiseen.

Minulla on oikeus olla verhoamatta ajatuksiani ja oikeus kertoa karuista tuntemuksistani. Minä en verhoa mietteitäni enää edes säälin vuoksi.

Sitä saa, mitä tilaa. Saat, mitä pyydät, taitaa olla persujen motto. Sinne käy sen tie, muualla ei ole halukkuutta ottaa vastaan. Imagohaitta nääs!

Olen aina vastannut pahaan hyvällä, mutta voimani eivät riitä siihen enää. Ei sillä ole omaatuntoa, eikä synnintuntoa. Sen tämänhetkinen nainen esiintyy mielellään uskovaisena, mutta missä on moraali, nöyryys, kunnioittaminen ja kiitollisuus? Ilkeää vielä kylillä pyöriä ja tunkea itsensä joka paikkaan määräilemään toisia.

Jos nainen älyäisi hävetä, niin nyt olisi siihen otollinen hetki.

Mitenkähän nainen selittää ystävilleen tämän faktoja täynnä olevan kirjoituksen? Ai niin, ei tarvitse selittää, kun ei ole yhtään ystävää.

Itselleen ei tietenkään selitä mitenkään, kun ei tajua tehneensä mitään väärin tai moraalittomasti. Uskottelee toimineensa kaikessa oikein ja kuvittelee, että kaikki muutkin toimivat samalla tavalla. Tiedoksi vain: eivät muuten toimi! Narsut toimii.

Se meille muistuttaapi

Juuri näin: se muistuttaa olemassaolostaan noin vuoden välein tulemalla kotiini epätosien väitteidensä kanssa.

Lause viestinnästä: ”... (joidenkin henkilöiden) tililtä niitä ei voi enää ottaa, mutta me annetaan ne, kun milloin tarviivat. ”

Kuultiin monia lupauksia: ”Myö annetaan, myö annetaan” ”Myö annetaan”

Eikö tämä ole lupaus: ”Mie laitan kaheksan tonnii heti siun tilille, kun meen kotiin”

”Ethän tuota ottanut” En niin, kun eivät kuuluneet minulle. Selitin kenelle kuuluvat.

”Ei olla sovittu mitään” Eikö tosiaankaan?

 Mitä näistä sanasta sanaan oikeaksi todistettavista kommenteista voi päätellä?

Joku lupasi jollekin jotain, kenties rahaa, mutta sitten ei oltukaan sovittu mitään. Sitten ei annettukaan.

Muistutin taas äskettäin:”Eikö sinulla ole omaatuntoa?” Se ei vastannut, ei siis ole omaatuntoa. Helppo olisi ollut vastata käsityksensä omatunnostaan!

...hyvyyttäs, Jumala,

Kunpa tuo hyvä Jumala palauttaisi jumalattoman hyvyyden tielle. Ei se kyllä tiedä, missä sellainen tie kulkee. Se on unohtanut tai ei ole koskaan sillä ollutkaan. Se on kaahannut leveitä moottoriteitä jättäen alleen pienemmät ja heikommat. Se on oikonut mutkat ja törmäillyt milloin keneenkin. Seurauksena yhteiskunnallisen vaikuttamisen uraputken loppuminen (hillitöntä naurua).

 Sitä ei kosketa lait, säännöt, ohjeet ja kohtuullisuus. Tekee mitä huvittaa, töitään ei huvita tehdä. Ei tietenkään, kun muut tekevät ja fyrkkaa tulee tuutista, jos toisestakin ilman, että kättänsä heilauttaisi.

...ihmeitäs julistaapi

Jokunen viikko sitten minulle julistettiin ihme, jonka muistan lopun elämääni ja jota suren joka hetki. Se ”pyyhki persettään” minun ja rakkaimpani viimeisellä tahdolla.

Tätä enempää se ei voi loukata minua ja rakkaimpani muistoa.

Siltä kysyttiin kolme kertaa, että kunnioitatko meidän viimeistä tahtoa?

Kahdella ekalla kerralla se ei vastannut. Kolmannella kerralla se vastasi: ”Puolen vuoden päästä tiedätte”.

Se haastaa minut käräjille? 

Se vaatii minulta rahaa?

Se ei ole tyytyväinen osuuteensa, jonka on jo saanut 20 vuotta sitten kaupankäynnin yhteydessä?

Tahdossamme lukee: ”...on saanut jo osansa...”

Tulkitsen, että se haluaa, että sen saama osuus lasketaan uudelleen. Että pengotaan hinnat ja verrataan maksettua todelliseen arvoonsa. Että jääkö siihen riittävästi vastiketta sen osuudeksi.

Vaatiiko se, että myyn kotini, annan sille rahat ja muutan jonnekin pois? En tiedä. Se pisti taas ajatukseni sekaisin.

Sukulaiset, ystävät, kyläläiset, kaverit, tutut ja monet puolitutut ovat tukeneet ja auttaneet kestämään tämän ihmeen julistamista.
Käräjäsali käy ahtaaksi, kun tätä tahdonasiaa käsitellään siellä.

...se vuosi vuodelta.

Pyydän hyvältä Taivaan Jumalalta apua, että se ja naisensa pysyisivät kaukana poissa silmistäni ja elämästäni vuodesta toiseen. Poissa tältä tontilta niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Miksi teette tämän minulle? Ettekö tajua, että tapatte minut?

Miksi se ei pysy omassa elämässään, vaan terrorisoi minun elämääni? Eikö sillä ole naisensa kanssa omaa ja yhteistä elämää?
Onko kohtuullista, että minä, monisairas vanhus, joudun odottelemaan puoli vuotta päätöstä, jonka se teki jo peruja kirjatessa?

Meneeköhän tämä niin, että sitten minun tahdonasiaani aletaan käsittelemään käräjillä?

 Onneksi puolisoni ei tarvitse olla näkemässä tätä hirveyttä. Hän sai kyllä ”nauttia” alkupalat tästä kiristelystä: mie en jää, mie en jää... En jää, jos... Sitten seurasi pitkä lista ehtoja, puljautuksia, maksuja, palautuksia ja kaikenlaisia veivauksia, että se jäi...

Nyt on tänään, huomisesta ei ole tietoa. Onneksi.