MOITEKANNETTA ODOTELLESSA

Tammikuun loppua odotellessa on mukava tutkailla erilaisia näkökantoja ja odotuksia, että mitähän vielä mahtanee olla tulossa. Joku viksu on sanonut, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Heittelen kuitenkin ilmoille muutamia ajatuksia niistä kymmenistä mietteistä, joita ollaan kuultu viimeksi kuluneiden viikkojen ja kuukausien aikana.

Kysymys on siis äitini kohtalosta, joka koskettaa ja satuttaa hänen lisäkseen meitä lähimpiä ja suurta ystäväjoukkoa, tuttuja ja monia tuntemattomiakin. Satuttaa sillä tavalla, että ihmiset tuntevat suurta myötätuntoa sairasta vanhusta kohtaan, joka joutuu elämään vanhuudenpäiviään helvetillisessä karusellissa, jossa häntä on mätkitty toinen toistaan törkeimmillä kommenteilla, syytöksillä ja likaisilla tempuilla. Tuo mätkiminen aiheuttaa normaaliakin kipeämpiä mustelmia ja vammoja, kun tietää, mistä suunnasta iskut tulevat.
Olen kirjoittanut aiemmin siitä, että yksi perikunnan osakas ei ole hyväksynyt vanhempieni yhdessä tekemää testamenttia. Niinpä ajattelin laittaa tähän lainauksen Testamentti-sivustolta, että jokainen voi muodostaa asiasta haluamansa mielipiteen.
Testamentti-sivustolla luetellaan ne perusteet, joilla testamentista voi nostaa Käräjäoikeudessa moitekanteen puolen vuoden kuluessa testamentin tiedoksisaamisesta.
https://testamentti.fi/testamentin-moite/
-------------------------
"Testamentin moitteella tarkoitetaan perillisen väitettä, että testamentti on pätemätön.
Testamentti voidaan julistaa pätemättömäksi, jos

• testamentintekijä on ollut alaikäinen
• testamenttia tehtäessä ei ole noudatettu laissa säädettyjä muotoja
• testamentin tekemiseen on vaikuttanut mielisairaus, tylsämielisyys tai testamentintekijän muu sieluntoiminnanhäiriö, kuitenkin siten, että sairauden on täytynyt vaikuttaa testamentin sisältöön
• testamentintekijä on pakotettu tekemään testamentti tai hänet taivutettu siihen käyttämällä väärin hänen ymmärtämättömyyttään, tahdonheikkouttaan tai riippuvaista asemaansa taikka hänet on petollisesti vietelty tekemään testamentti tai hän on muutoin sillä tavoin erehtynyt, että se on määräävästi vaikuttanut hänen tahtoonsa.
  

Pätemättömyysperusteen on oltava voimassa testamentintekohetkellä. Perillisen, joka moittii testamenttia, täytyy pystyä osoittamaan, että peruste on ollut voimassa tekohetkellä."
----------------

Koska kaksi ensimmäistä eivät ole mahdollisia, peruste täytyy löytyä kahdesta muusta kohdassa.

”testamentin tekemiseen on vaikuttanut mielisairaus, tylsämielisyys tai testamentintekijän muu sieluntoiminnanhäiriö, kuitenkin siten, että sairauden on täytynyt vaikuttaa testamentin sisältöön”

”... pakotettu tekemään testamentti tai hänet taivutettu siihen käyttämällä väärin hänen ymmärtämättömyyttään, tahdonheikkouttaan...”

Nyt saa ruveta nostelemaan lapasta ylös ojennukseen, jos joku tunnistaa tai edes epäilee jonkun kohdan pitävän paikkaansa.

Niinpä!

En minäkään lähimpänä tunnista mitään tuollaista. En silloin tekohetkellä, enkä vielä nytkään yli 10 vuotta sen jälkeen.

En ole eläissäni kohdannut mitään yhtä raukkamaista tekoa kuin tämä, ettei hyväksy testamenttia. Tai siis nythän odotetaan, milloin tulee ilmoitus siitä moitekanteesta, että äiti joutuu käräjille puolustamaan tekemäänsä viimeistä tahtoaan.

Kyllä aikomastaan moitekanteesta olisi voinut kertoa jo perunkirjoituksessa ja laittaa sen heti vireille, mutta kun ei ollut munaa katsoa äitiä silmiin pienemmissäkään asioissa, niin miten sitten tässä olisi ollut.

Eikö ne pienet siniset pillerit auta yhtään saamaan nautintoa, kun sitä pitää hakea tällä tavoin? Mahtaa olla ja tulla megalomaaniset kiksit, kun ne kestävät ensin yhtä putkea tämän 6 kk:n odotteluajan ja sittenhän varsinainen rähinä äitiä kohtaan alkaakin.

Sen kyllä haluan nähdä omin silmin ja kuulla omin korvin, kun se perillinen yrittää lakimiesarmeijansa avustuksella tehdä äidistä esim. tylsämielistä tai todistaa, että hänellä olisi ollut joku sieluntoiminnan häiriö.

Mitä äitinsä käräjille haastamisella saa ajoiksi eli seurauksiksi, joiden kanssa joutuu elämään loppuelämänsä?

• lisää ystäviä vai menettääkö ne kaksi viimeistäkin? Menettää!
• arvostusta ja kunnioitusta toisten silmissä? Ei varmasti!
• menestystä ja vaikutusvaltaa? Niin narsistit kuvittelee
• sovinnon? Ei koskaan, ei ikinä.
• kutsun hautajaisiin, nimen kuolinilmoitukseen? Ei varmasti
• perinnön äidin omasta testamentista? Ei saa senttiäkään

Asiasta sanottua:

Op:n pankkivirkailija:” Ei kai se meinaa koko puolta vuotta miettiä, mitä tekee?”

Koulukaveri samalta luokalta: ”Eikö se perkele ole yhtään muuttunut?”
Sukulainen: ”Jumala rankaisee vielä”

Serkku:”Kyllä se vielä kolahtaa omaan nilkkaan”

Äiti:”Eikö siulla ole omaatuntoa?” (ei saanut vastausta)

Kolmen kuukauden mietiskelyn jälkeen perillinen sanoi: ”Pitää vielä miettiä”

Kun muuta valtaa ei ole, niin moitekanteen mahdollisesti tuomasta euforiasta fantasioiminen taitaa olla yhtä maukasta kuin terapeuttien sääliä osoittavat sanat. On esitetty sellaisiakin näkemyksiä, että kaiken taustalla olisi sen tämän hetkinen nainen. Kun ei taida olla muuta yhteistä puhumista kuin minun haukkuminen, niin jostainhan se on riemu ja energia revittävä. Antaa palaa vain!

Mahtaa olla valtava vallantäyteys ja voimantunto, kun saa pitää pihdeissään äitiään, joka ei ole eläissään tehnyt mitään väärää, vaan aina nöyrästi palvellut, hoitanut ja raatanut itsensä unohtaen. Tässä on sitten kiitos! Kiitoksena elämäntyöstä pääsee käräjille. Normaali ihminen häpeäisi, eikä tahallaan enää pahentaisi tilannetta. Joku ei vain tajua tehneensä mitään väärin. Montakohan hametta lienee kaapissa?

Moni ystävä on aivan aiheellisesti kauhistellut, että mitä karseaa tarvitsee vielä tapahtua ennen kuin normaali käyttäytyminen alkaisi ja puheet alkaisivat olla järjellisiä. Onko sellainen enää edes mahdollista, kun on ollut puoli vuosisataa sokaistunut omasta erinomaisuutensa harhasta?

Nolla on nolla ja menee pakkaselle, kun yhä edelleen haluaa lisätä siihen miinuksia törkeillä puheilla ja toisten elämäntyön mitätöinnillä. Kun alkaisi tekemään töitään, niin ehkä ei jäisi niin paljon aikaa kaunan kasvattamiseen ja kostonhalussa pyöriskelemiseen.

Eikö sitä vaan voisi elää omaa elämäänsä ja jättää toiset rauhaan? Vai eikö sitä omaa elämää ole?

Minä saan energiani kirjaprojektista, johon on valmista materiaalia kymmeniä sivuja. Nämä muutamat blogikirjoitukset ovat vain muutamia maistiaisia; eivät edes kuvauksia pahimmista tapahtumista ja puheista. Kirjoitustahti on kiihtynyt mitä enemmän kuluu aikaa kesästä ja siis mitä lähemmäksi tammikuun loppu ja moitekanteen saapuminen tulevat. Sitä saa mitä pyytää! Otan jokaisen odottelupäivän pyyntönä kirjoittaa lisää.

Törkeitä temppuja ja öykkäröintiä, osa 1

Tunnen ylipaineistettua raivoa. En mahdu enää omiin ajatuksiini. Siksi ne pitää päästää ulos, näppäimistön kautta kauas bittiavaruuteen, josta ne kenties löytävät oman paikkansa ja tulevat joidenkin ruuduilla nähdyiksi. Toivottavasti myös ymmärretyiksi. 

Kyse on kärsimyksestä, kiristämisestä ja halveksunnasta. Kyse on kiittämättömyydestä, alistamisenhalusta ja täydellisestä kunnioittamisen puuttumisesta.

Kerron tässä kirjoituksessa asioita niin kuin olen ne itse kokenut ja nähnyt, kuullut läsnä ollen tai äidin kertomana. Minulla on hänen lupansa kertoa myös hänen kokemuksistaan ja tuntemuksistaan.

Kuten on tiedettyä, isäni sairasti etenevää muistisairautta yli 5 vuotta ja siitä viimeiset 3 viikkoa

terveyskeskussairaalassa keuhkokuumetta. Tämän loppusuoran aikana olimme äidin kanssa hänen luonaan joka päivä tuntikausia viime hetkeen asti. Oli raskasta katsoa sitä kärsimystä, kun ei voinut mitenkään auttaa hänen olotilaansa. Oli helpottavaa, kun hän nukkui pois ja pääsi elämän kaarisillalta rauhansatamaan, jossa ei ole uskoakseni kipua, eikä pahuutta.

Isän kuoleman jälkeen olemme joutuneet olemaan mukana epämiellyttävissä kohtauksissa, kuulemaan törkeyksiä ja elämään pelossa. Tämä kaikki vastentahtoisesti ja ilman omaa syytämme.

                           Kohtaus kirkkoherranvirastossa

Kävin äidin ja veljen kanssa ostamassa isälle kauniin arkun, sovimme tarpeelliset asiat kirkkoherranvirastossa, tilasimme kukkaset ja kaikki meni rauhallisesti ja hartaudella. 

Varasin äidille ja itselleni keskusteluajan papin luo. 

Yhtä kuolinpesän jäsentä oli edellisiltana kielletty tulemasta paikalle. Se kuitenkin tuli seurakuntatalolle, kun odottelimme omaa vuoroamme.

Äiti sanoi:” Mene pois!”

Ei mennyt.

Se uhkasi ottaa asianajajan, jos ei saa osallistua isän hautajaisjärjestelyihin.

On oikeus osallistua, oli perustelu.

Lesken tahdon ja määräysten yli ei pääse oikeussössötyksiä apuna käyttäen. Pitäisi olla täysin itsestäänselvää!

Äiti sanoi tiukasti: ”Minä määrään nyt, mene pois”, mutta komennolla ei ollut tehoa.

Se sanoi:”Mitä niin salaista siellä puhutaan, etten voi olla kuuntelemassa?”

Sille ei sopinut ehdotus, että olisi varannut oman ajan ja mennyt yksin tai kaksin tämänhetkisen naisensa kanssa.

Se oli päättänyt kuunnella meidän puhumiset, mikä osoittaa täydellistä äidin tunteiden ja ajatusten halveksuntaa.

Kun muu ei auttanut, lähdimme äidin kanssa kotiin.

Se jäi pitämään palaveria papin kanssa ja sen kyllä huomasi puheesta.

Kun perunkirjoituksessa kysyin tästä asiasta, niin se sanoi, että pappi pyysi hänet mukaan tuohon palaveriin. On itsestäänselvää, ettei pappi voi pyytää ketä tahansa toisten itselleen varaamiin palavereihin. Miten noin tökerön valheen kehtaa edes sanoa?

Tuosta ”papin pyynnöstä” olisi kannattanut kertoa silloin, kun tuli öykkäröimään seurakuntatalolle, mutta silloin se aikoi hakea osallistumisoikeutta asianajajan avulla.

Tuo oli yksi äitiin kohdistuneista törkytempuista ja esimerkki todellisuudentajun puutteesta ja ylimielisyydestä.

                   Hautajaisia edeltävänä yönä tullut puhelu

Hautajaisia edeltävänä yönä äiti sai puhelun, jossa yksi kuolinpesän osakas tiedusteli perunkirjoituksesta tyyliin kuka, mitä, missä, milloin...

TÄH? Tuo ajoitus kertoo kaiken oleellisen soittajan henkisistä kyvyistä ja ajatusmaailmasta. Se ei pysty kontrolloimaan, mitä puhuu, kenelle puhuu ja ennen kaikkea, milloin puhuu.

Haloooo, hautajaisia edeltävänä yönä mielessä on vain omaisuus ja raha, että milloinkahan saa käydä putsaamassa kuolinpesän.

Tässä nähtiin, että perunkirjoitus oli tärkeämpi kuin isän viimeinen matka, hänen muistonsa ja elämäntyönsä kunnioittaminen.

Eräs saattovieras sanoi tuolle osakkaalle muistotilaisuuden tervehtimisjonossa: ”Sie rupesit jo perintöä jakamaan, vaikka isäsi ei ollut vielä edes haudassa” Jätti kättelemättä ja häntä seurannut puolisonsa sanoi: ”Ei tämä nouse miunkaan käsi”. Oli monia muitakin meidän rakkaita ystäviä, jotka jättivät kättelemättä ja se oli vahva tuen osoitus äitiä ja meitä muita kohtaan.

Tuossa samaisessa puhelussa äidille tuli myös määräys, että kuolinilmoitusta ei saa laittaa lehteen ennen kuin tämä yksi osakas on sen hyväksynyt.

Kun tyyppi on uskottavuudeltaan ja ominaisuuksiltaan täysi nolla, niin ei sellaisen komentelua ja kitinää tarvitse noteerata. Ensin pitäisi oppia käyttäytymään sivistyneesti ja pitämään toisia ihmisiä samanarvoisina ja laskeutua oman erinomaisuuden harhakuvitelmista vallitsevaan todellisuuteen.

Tuollaisen hyväksymisvaatimuksen seurauksena päätimme, että ilmoitus menee lehteen ilman ennakkosensuuria ja varmuudella ilman kenenkään nimiä, sillä nimivaatimus olisi nasahtanut heti, jos tehty ilmoitus olisi näytetty.

                                            Kuolinpesä

Kuolinhetkestä syntyi kuolinpesä, jonka osakkaat jakaantuivat kahteen leiriin jo vuosia sitten. Silloin nimittäin yksi ilmoitti ryhtyvänsä johtaamaan perhekunnan asioita muuttuneiden olosuhteiden vuoksi. Enemmistö vastusti henkilöä. Siitä alkoi taistelu enemmistöä, * meitä*, vastaan ja törkytemput, joille ei näy loppua.

Kukaan meistä ei ole tehnyt mitään väärää, moitittavaa, eikä pahaa ja sen tietävät kaikki sukulaiset ja laaja joukko ystäviä ympäri Suomea ja ulkomaita.

Meidän nujertamiseksi se yksi on pyytänyt apuun poliiseja, asianajajia ja monia virkahenkilöitä ja instansseja. Valheiden määrä ja laatu kuvottavat. Sillä paskan määrällä, jonka olemme saaneet niskaamme, lannoittaisi ainakin yhden kylän pellot.

Minä en ole muuttunut hirviöksi, en tullut hulluksi, en pidä äitiä vankilassa, enkä ole tuhlannut hänen rahojaan. Kannattaisi muistaa, että minä en ole alistettavissa, vaan tarjoan edelleenkin vastalahjaksi häpeänkokemuksia, jos sitä edes yrittää.

Kannattaisi hankkia omaa elämää ja pysyä siinä, eikä yhtenään sotkeentua äidin asioihin ja elämään. Hänen naamalleen räkimisen pitää loppua heti, perkele!

                                       Perunkirjoitus

Heinäkuun loppupuolella oli perunkirjoitus. Lakimiehiä oli paikalla kaksi, koska yksi osakas toi mukanaan oman lakimiehensä.

Kaikki asiat käytiin rauhallisesti ja yksimielisesti läpi. Kaikille jäi hyvä mieli, että päästiin sovintoon ja unohdettiin menneet.

Vitsi, vitsi, vitsi. Uskoiko joku todeksi? Ei tietenkään, koska kaikki lähimmät kaverit tietävät riidoistamme ja vähän vähemmän tutut kenties naurahtelevat, että hupsista keikkaa...kiva.

Kun hain testamentin pankista, näytin sitä perunkirjoituksen toimittavalle lakimiehelle. Hän sanoi, että tämähän on täysin yksiselitteinen. Vastasin, että niin on, mutta yksi osakas pyyhkii sillä persettään. Hän sanoi epäillen, etteikö joku muka kunnioittaisi tätä testamenttia. Sanoin, että huomenna tulet sen näkemään.

....revittely ja haukkuminen jatkuu ...mitään muutahan en kuulemma osaa tehdäkään 😦