Kunnioittamisen vaikeus

Ketä tarvitsee kunnioittaa? Toisaalta taas, voisiko kysymyksen esittääkin niin, että tarvitseeko ketään kunnioittaa. Nykyaikaan sopii erinomaisesti ajatus siitä, että mennään vauhdilla eteenpäin ja hoidetaan pakolliset asiat. Työpaikka, toimeentulo, harrastukset, lapset, tiilitalo ja harmaa haukku. Kun kaikki nuo on saavutettu, onko elämä silloin järjestyksessä ja kohtalaisen valmista elettäväksi.
Joskus käydään mummolassa viemässä kukkanen, harvoin käydään katsomassa pappaa sairaalassa ja viemässä suklaarasia. Eikös se riitä?

 Suomi on nykyään baanaanitasavalta: viisi prosenttia ihmisistä omistaa 95 prosenttia omaisuuksista. Rikkaiden ja köyhien välinen railo on valtavan leveä.

Toiset laahustavat hiljaisina leipäjonossa räntäsateen rätkiessä märkiä rättejä päin näköä. Pitääkö noita köyhiäkin kunnioittaa, koska taitavat itse olla jonkun verran syyllisiä huono-osaisuuteensa? En todellakaan itse ajattele noin, mutta tiedän, että monet kääntävät kerjäläisille päänsä. Siellä on isiä ja äitejäkin, joiden elämä meni syystä tai toisesta piloille. Mitä tekevät heidän lapsensa, kunnioittavatko heitä?

Toiset puolestaan ostavat miljoonapaatin ja seilaavat Atlantin yli katselemaan oopperaa isoon omenaan tai lennähtävät karhumetsälle Kanadan valtaviin erämaihin. Ovatko he ansainneet työllään hyväosaisuuden vai pelkästään perineet maallista mammonaa?

Olen huomannut, että jotkut ihmiset ovat ylpistyneet ja menettäneet tavallisuutensa, kun ovat nousseet sosiaaliluokassa alkutilannettaan ylemmäs. Olipas kauniisti sanottu, että joku on nainut rahaa. Onhan siinä saanut naimakaupan päälle bonuksena puolisonkin, joka saattaa kuitenkin edellyttää vastapalvelukseksi palvontaa ja palvelua. Jos vakka on sattunut valitsemaan kantensa oivallisesti niin kasassa on onnellinen ydinperhe, eikä haittaa, vaikka alussa maailmat ovat olleet erilaiset.

Olen huomannut myös, että kiipijä saattaa pitää ainoastaan hidasteena sitä, että se rikkaampi on jo varattu. Reittä pitkin rikkauksiin voi edetä niin mies kuin nainenkin. Heikolla hetkellä, ehkä toisen ollessa vielä kännissä, suunnitelma varatun houkuttelemiseksi pettämään, on melkoisen suuri. Ei sen väliä, että siinä menee monen ihmisen elämä pirstaleiksi. Jos itselle pitää saada parempi elintaso ja asema, niin keinot ovat monet, sanoi mummokin, kun marsulla pöytää pyyhki. Kunnioitus toisten ihmisten elämää kohtaan on aika heikoissa kantimissa, jos astuu sisään samalla ovenavauksella, kun entinen joutuu lähtemään ulos.

Itse asiassa pelkästään vanhempiensa kunnioituksestahan minun piti kirjailla ylös ajatuksiani. Hyvä aasinsilta tähän kohtaan olisi enemmän kuin suositeltava keksintö. Ei irtoo, sori!
Aloitan siis alusta ja jään odottelemaan valaistusta aasinsillasta.

Heittäydyn pitkästä aikaa uskonnolliseksi. Toivottavasti se herättää ajatuksia myös niissä, jotka ovat paaduttaneet mielensä, eivätkä enää noudata sellaisia arvoja, joita ovat joskus pitäneet pyhinä. Haluan ravistella ja muistuttaa kunnioittamisen tärkeydestä, sillä se mittaa melko oivallisesti toisen ihmisen arvoa.

Voisin tietenkin täräyttää tähän vain neljännen käskyn ja todeta, että kunnioituksesta ei tarvitse tietää mitään muuta. Olen joutunut pohtimaan paljon tätä kunnioituksen problematiikkaa, joten en päästä itseäni, enkä ketään muutakaan niin helpolla.

Kunnioita isääsi ja äitiäsi.

Minusta se tarkoittaa myös anoppia ja appiukkoa. Kukaan tuskin uskaltaa olla erimieltä.

Ristikiven kirkko, Pieksämäki

Aikoinaan, kun asia oli minulle ajankohtainen, niin yritin ainakin kunnioittaa heitä. Välillä saatoin jopa onnistua, kun sateli ylitsevuotavia kiitoksia maistuvista piirakoista ja pyörösistä.

Lutterin selityksen mukaan pelkkä vanhempia kohtaan osoitettu kunnioitus yksinkertaisesti ajateltuna ei riitä. Nöyristely ja vanhanaikainen teitittely ei olekaan tarpeeksi.

Kunnioittaminen tarkoittaa, että palvelemme, tottelemme, rakastamme ja arvostam

me vanhempiamme. Emme saa väheksyä, emmekä vihastuttaa heitä.

No huh huh. Tulipa siinä monta vaatimusta! Joskus niihin kaikkiin pystyy, mutta useimmiten ei. Epätäydellisyytensä muistaminen tekee välillä ihan hyvää. Ehkä on parasta, että mietiskelen omaa osaamistani tässä kunnioitusasiassa kunnes olen mato matkamies maan.

Entäs sitten, kun eväät ei millään riitä vaatimusten noudattamiseen? Meneekö taivaspaikka? Minulta se on varmaankin menny jo paljon ennen näitä päiviä. Syntilistani on vähintään kuusi sivua, kun mukaan lasketaan esitutkintamateriaali, joka oli esitetty synneikseni erään maallisen esivallan käyttäjälle eräässä surkuhupaisessa näytelmässä.

Liikahtiko päässäsi yhtään mitään, kun luit opetusta tuosta käskystä? Eihän vain omatuntosi ole mykkä?
Minä olen pyrkinyt tekemään parhaani, että omantunnon tyynyni olisi puhdas päänalunen. Erehdyn, enkä ole täydellinen, mutta vilpitön yritys kunnioittamiseen ei ole unohtunut.

Olen pohdiskellut myös sitä, kuinka sellaiset ihmiset pystyvät katsomaan itseään peilistä ja nukkumaan yönsä hyvin, kun tahallaan rikkovat tuota käskyä. Jos tietoisesti poistaa mielestään kunnioituksen vaatimuksen ja nöyryyden vanhempiensa edessä, miten voi elää sovussa itsensä kanssa. Voi tietysti hakeutua terapiaan, jossa kutistaja keksii selityksiä saadakseen ihmisen pysymään kasassa ja jatkamaan epäkunnioitustaan. Voi alkaa syömään masennuspillereitä, jotka turruttavat mielen, ettei mikään tunnu missään. Voi tietysti jatkaa valheissa elämistä ja syyttää ongelmistaan muita ja pestä itsensä puhtaaksi. Miten voi kunnioittaa itseään, jos ei kunnioita toisia?

Ja nyt se aasinsilta:”                                           ”