"Vakuutuslääketiedettä"

Puuhastelin viime kuussa ison ja vaativan "vakuutuslääketieteeseen" liittyvän projektin kimpussa. Se vaati tiukkaa keskittymistä ja henkisiä voimavaroja aamusta yömyöhään. Oli tiedonetsintää, lukemista, uusien asioiden opiskelua, pilkuntarkkaa kirjoittamista ja vaikeiden kysymyksien muotoilua. 

Siinä ohessa vastuunkantamista itsestä ja lähimmäisistä. Oli härdelliä siellä ja täällä ja tuolla.

Niinpä ei ollut mitenkään yllättävää, että voimavarat meni pakkaselle, koneisto yski ja vaati kierrosten rajoittamista. Tukkoista on vieläkin.

Olen huomannut omalta kohdaltani, että laiskottelu on silloin tosi vaikeaa, kun ei ole mitään tekemistä, jonka voisi jättää tekemättä. Nyt on taas sellainen hetki. Olisi mahdollisuus vetää välly korviin ja lojua, mutta ei lojututa.
Niinpä alan horista jotain...

Omasta tällistä asti olen lukenut lakia ja lääketiedettä. En missään yliopistossa, enkä edes ompeluseurassa mammojen kera, vaan ihan tässä omassa avohoitokonttorissani. Olen ystävystynyt Guuklen poikien kanssa. Ne eivät pistä pahakseen, vaikka työllistän niitä joskus 15 tuntia päivässä.

Moni on törmännyt kummajaiseen nimeltä vakuutuslääkäri. Vakuutuslääkärin tittelin saa, kun on laillistettu lääkäri ja opiskelee 40 tuntia vakuutusasioita. Tosin kaikki vakuutusyhtiöille lausuntoja suoltavat kaukoparantajat eivät ole ”opiskelleet” edes sitä 40 tuntia.

Vajaat 19 vuotta sitten minut sipaisi kynällään terveeksi Tapiolan mahatautilääkäri. Siis sellainen, joka on erikoistunut sisätauteihin. Se kumosi kymmenet kerrat kahden neurokirurgian professorin lausunnot eri asiakokonaisuuksista. 

Tuo mahatautilääkäri oli sitä mieltä, että päänsärky, joka alkoi sillä hetkellä, kun löin pääni lattiaan, johtui jostain sairaudesta, eikä siitä tällistä. Minulle alkoi samalla hetkellä joku sairaus, jonka nimeä se ei kuitenkaan kertonut, mutta syy-yhteys tapaturman ja päänsäryn väliltä puuttui.

Ehkä minulta meni vain järki, kun en ymmärtänyt tuota syy-yhteyden puuttumattomuutta. Meni 5 vuotta ennen kuin Vakuutusoikeus suuressa viisaudessaan totesi, että todennäköisesti syy-yhteys on olemassa. Sen jälkeen olen saanut tuohon työtapaturmaan liittyvät lääkkeet ja lääkärissäkäynnit ilmaiseksi.

Tappelin Tapiolan kanssa myös haittarahasta eli siitä, kuinka paljon hermosärky aiheuttaa yleistä haittaa elämiselleni. Tuo mahatautilääkäri laittoi haittaluokaksi 2, joka on alin luokka, josta jotain maksetaan eli minun tapauksessani pari tonnia.

”Pääsin” kakkosen haitalla samaan luokkaan kuin esim. sellaiset henkilöt, joiden peukalo on jouduttu amputoimaan kärkinivelen kohdalta. Ei edellytetä, että peukaloon olisi jäänyt kipua. Niinpä minäkään en ole kauheasti huudellut omista kivuistani. Olisihan se vähän noloa, jos ihmiset ajattelisivat, että turhasta valittaa, kun ei peukkuvamma ole kovin kummoinen haitta, eikä siten aivohermovammakaan voi olla, kun ne ovat samassa karsinassa. Tuskin minun oikeudentajuni on ainoa, joka ei oikein sulata tuota rinnastusta. "Vakuutuslääketiede" sulattaa, koska se ei ole mitään oikeaa lääketiedettä, ei edes mitään tiedettä. Se hoitaa vain vakuutusyhtiöiden tasetta.

Valitin omasta haittaluokastani ja Vakuutusoikeus tuplasi sen vuosien kuluttua. Pääsin jo samaan luokkaan kuin henkilö, jolle tapaturma oli aiheuttanut jäykän ranteen.

Tappelin Tapiolan kanssa monta vuotta myös työkyvyn alenemasta. Mahatautilääkäri päätti, että hermosärky ja siihen oleva maksimilääkitys, eivät alenna työkykyäni. Ei muuta kuin viikoksi hiihtovaellukselle tuntureille asiakkaiden kanssa. Olisin voinut lähteäkin, mutta vain kahdestaan sen mahatautilääkärin kanssa. Olisiko hän ottanut minut oppaakseen? Tai kenties suostunut kallioltalaskeutumiseen niillä köysillä, joihin minä olin tehnyt solmut. Ainakaan itse en olisi uskaltanut laskeutua; aivosumu pimensi vähäisenkin järjenvalon.

Tappelin myös kuntoutuksesta. Tapiolan mahatautilääkäri ei myöntänyt kuntoutusta. Ei tietenkään, koska parin sentin puuttuminen peukusta ei vaadi kuntoutusta, eikä se työkykyäkään alenna. Sehän on vain luonteenheikkoutta, jos ei aina pysty olemaan ulkona talviaikaan, kun viima vetäisee hermoon jo ovella niin kovaa, että silmissä pimenee. Koska jäykällä ranteella pystyy olemaan ulkona, minunkin pitää pystyä.

Mahatautilääkäri kertoi, että voin tehdä sisätöitä, mutta ei myöntänyt uudelleenkoulutusta, eikä sitä myöntänyt Vakuutusoikeuskaan. Olisikohan johtunut siitä, että tämä kuntoutusasia oli käsittelyssä siinä kohtaa, kun tapaturmasta oli kulunut jo n. 10 vuotta.

Tein itseäni koskevia valituskirjelmiä, kanteluita ja muistutuksia ainakin 50 kpl. Lakimies teki yhden, mutta se oli niin helvetin huono, että päätin itse jatkaa niiden tekemistä. Vakuutusoikeudessa voitin eri asiakokonaisuuksista 5/6. Aika hyvin!

Aikaa kului 13 vuotta ennen kuin kaikki tapaturmaan liittyvät asiat olivat loppuunkäsiteltyjä ja lainvoimaisia.

Omien tappeluideni ohessa autoin kymmeniä kavereita heidän vielä törkeämmissä tilanteissa. Pidin ja pidän edelleenkin suoranaista ”vertaisvastaanottoa”. En näe mitään syytä pantata tietoja, joita minulle on kertynyt aikojen kuluessa.

Nämä "vakuutuslääketieteelliset" tapaukset ovat avanneet minulle sellaisen maailman, jota ei pitäisi olla sivistyneenä itseään pitävässä maassa. Olen joutunut tutustumaan erittäin syvällisesti yhteen yhteiskuntamme pahimmista mätäpaiseista eli vakuutuslääkärijärjestelmään.

Isoa määrää sairaita ja vammautuneita kohdellaan pelkkinä tapausnumeroina ja kuluerinä, joilla ei ole mitään ihmisarvoa. Ei ole liioiteltua sanoa, että monet ihmiset tappavat itsensä vakuutusyhtiöiden vuoksi. Kun saa pahat vammat ilman omaa syytä, eikä pysty töihin ja silti joku tuntematon paperinpyörittäjä määrittelee terveeksi ja työkykyiseksi, niin se aiheuttaa katkeruutta, vihaa, raivoa. Pahimmillaan menee puoliso, lapset, rahat, omaisuus, ystävät, ihan kaikki. Jää ihan yksin tyhjän päälle vailla tulevaisuutta. En ihmettele, etteivät kaikki jaksa kipujensa ja muiden rajoitteidensa kanssa.

Jos vammautunut saisi oikeutta ja oikeudenmukaisen kohtelun, tilanne olisi helpompi sietää. Vuosien ja vuosikymmenten roikottaminen löyhässä hirressä saattaa kiristää kiikkumista.

Korvauksia ei tietenkään pidä maksaa sellaisille, joille ne eivät kuulu. Epäselvissä tapauksissa vakuutusyhtiön pitäisi kutsua asiakas keskustelemaan asiasta jonkun vakuutustyypin kanssa, joka selostaisi tilanteen ja miksi korvaus hylätään. Silloin se olisi helpompi hyväksyä ja varmastikin suuressa osassa tapauksia vältyttäisi raskailta ja vuosia kestäviltä valituskierteiltä. Tuollaisen keskuselun ei luulisi olevan ylivoimaista järjestää! Toki voisi olla ikävä tilanne, jos asiakas tuotaisi tilaisuuteen sängyllä pää paketissa, vaikka hänelle olisi ollut tarkoitus kertoa, että hän on täysin työkykyinen nuohoojan työhönsä. Tietystikin hänet voidaan uudelleenkouluttaa esim. insinööriksi, vaikka puolet aivoista oli jäänyt jonkun möttösen pihamaalle, kun jalka vähän lipsahti katolla keikkuessa.

Viime kuussa aloitettu projekti on melkein valmis. Vain yksi iso vakuutusalalla toimiva yhtiö on ollut haluton yhteistyöhön, eikä halua kertoa vastauksia kysymyksiini, jotka olen jo löytänyt sen omalta sivustolta.

Tuo melkoista tyydytystä, kun saa kyykyttää jotain lakimiestä. Huokeat huvit!