Puuhastelin
viime kuussa ison ja vaativan "vakuutuslääketieteeseen"
liittyvän projektin kimpussa. Se vaati tiukkaa keskittymistä ja
henkisiä voimavaroja aamusta yömyöhään. Oli tiedonetsintää,
lukemista, uusien asioiden opiskelua, pilkuntarkkaa kirjoittamista ja
vaikeiden kysymyksien muotoilua.
Siinä
ohessa vastuunkantamista itsestä ja lähimmäisistä. Oli härdelliä
siellä ja täällä ja tuolla.
Niinpä
ei ollut mitenkään yllättävää, että voimavarat meni
pakkaselle, koneisto yski ja vaati kierrosten rajoittamista.
Tukkoista on vieläkin.
Olen
huomannut omalta kohdaltani, että laiskottelu on silloin tosi
vaikeaa, kun ei ole mitään tekemistä, jonka voisi jättää
tekemättä. Nyt on taas sellainen hetki. Olisi mahdollisuus vetää
välly korviin ja lojua, mutta ei lojututa.
Niinpä alan horista jotain...
Niinpä alan horista jotain...
Omasta
tällistä asti olen lukenut lakia ja lääketiedettä. En missään
yliopistossa, enkä edes ompeluseurassa mammojen kera, vaan ihan
tässä omassa avohoitokonttorissani. Olen ystävystynyt Guuklen
poikien kanssa. Ne eivät pistä pahakseen, vaikka työllistän niitä
joskus 15 tuntia päivässä.
Moni on törmännyt kummajaiseen nimeltä vakuutuslääkäri. Vakuutuslääkärin tittelin saa, kun on laillistettu lääkäri ja opiskelee 40 tuntia vakuutusasioita. Tosin kaikki vakuutusyhtiöille lausuntoja suoltavat kaukoparantajat eivät ole ”opiskelleet” edes sitä 40 tuntia.
Vajaat
19 vuotta sitten minut sipaisi kynällään terveeksi Tapiolan
mahatautilääkäri. Siis sellainen, joka on erikoistunut
sisätauteihin. Se kumosi kymmenet kerrat kahden neurokirurgian
professorin lausunnot eri asiakokonaisuuksista.
Tuo mahatautilääkäri oli sitä mieltä, että päänsärky, joka alkoi sillä hetkellä, kun löin pääni lattiaan, johtui jostain sairaudesta, eikä siitä tällistä. Minulle alkoi samalla hetkellä joku sairaus, jonka nimeä se ei kuitenkaan kertonut, mutta syy-yhteys tapaturman ja päänsäryn väliltä puuttui.
Ehkä
minulta meni vain järki, kun en ymmärtänyt tuota syy-yhteyden
puuttumattomuutta. Meni 5 vuotta ennen kuin Vakuutusoikeus suuressa
viisaudessaan totesi, että todennäköisesti syy-yhteys on olemassa.
Sen jälkeen olen saanut tuohon työtapaturmaan liittyvät lääkkeet
ja lääkärissäkäynnit ilmaiseksi.
Tappelin Tapiolan kanssa myös haittarahasta eli siitä, kuinka paljon hermosärky aiheuttaa yleistä haittaa elämiselleni. Tuo mahatautilääkäri laittoi haittaluokaksi 2, joka on alin luokka, josta jotain maksetaan eli minun tapauksessani pari tonnia.
”Pääsin”
kakkosen haitalla samaan luokkaan kuin esim. sellaiset henkilöt,
joiden peukalo on jouduttu amputoimaan kärkinivelen kohdalta. Ei
edellytetä, että peukaloon olisi jäänyt kipua. Niinpä minäkään
en ole kauheasti huudellut omista kivuistani. Olisihan se vähän
noloa, jos ihmiset ajattelisivat, että turhasta valittaa, kun ei
peukkuvamma ole kovin kummoinen haitta, eikä siten
aivohermovammakaan voi olla, kun ne ovat samassa karsinassa. Tuskin
minun oikeudentajuni on ainoa, joka ei oikein sulata tuota
rinnastusta. "Vakuutuslääketiede" sulattaa, koska se ei
ole mitään oikeaa lääketiedettä, ei edes mitään tiedettä. Se
hoitaa vain vakuutusyhtiöiden tasetta.
Valitin
omasta haittaluokastani ja Vakuutusoikeus tuplasi sen vuosien
kuluttua. Pääsin jo samaan luokkaan kuin henkilö, jolle tapaturma
oli aiheuttanut jäykän ranteen.
Tappelin
Tapiolan kanssa monta vuotta myös työkyvyn alenemasta.
Mahatautilääkäri päätti, että hermosärky ja siihen oleva
maksimilääkitys, eivät alenna työkykyäni. Ei muuta kuin viikoksi
hiihtovaellukselle tuntureille asiakkaiden kanssa. Olisin voinut
lähteäkin, mutta vain kahdestaan sen mahatautilääkärin kanssa.
Olisiko hän ottanut minut oppaakseen? Tai kenties suostunut
kallioltalaskeutumiseen niillä köysillä, joihin minä olin tehnyt
solmut. Ainakaan itse en olisi uskaltanut laskeutua; aivosumu pimensi
vähäisenkin järjenvalon.
Tappelin
myös kuntoutuksesta. Tapiolan mahatautilääkäri ei myöntänyt
kuntoutusta. Ei tietenkään, koska parin sentin puuttuminen peukusta
ei vaadi kuntoutusta, eikä se työkykyäkään alenna. Sehän on
vain luonteenheikkoutta, jos ei aina pysty olemaan ulkona
talviaikaan, kun viima vetäisee hermoon jo ovella niin kovaa, että
silmissä pimenee. Koska jäykällä ranteella pystyy olemaan ulkona,
minunkin pitää pystyä.
Mahatautilääkäri
kertoi, että voin tehdä sisätöitä, mutta ei myöntänyt
uudelleenkoulutusta, eikä sitä myöntänyt Vakuutusoikeuskaan.
Olisikohan johtunut siitä, että tämä kuntoutusasia oli
käsittelyssä siinä kohtaa, kun tapaturmasta oli kulunut jo n. 10
vuotta.
Tein itseäni koskevia valituskirjelmiä, kanteluita ja muistutuksia ainakin 50 kpl. Lakimies teki yhden, mutta se oli niin helvetin huono, että päätin itse jatkaa niiden tekemistä. Vakuutusoikeudessa voitin eri asiakokonaisuuksista 5/6. Aika hyvin!
Tein itseäni koskevia valituskirjelmiä, kanteluita ja muistutuksia ainakin 50 kpl. Lakimies teki yhden, mutta se oli niin helvetin huono, että päätin itse jatkaa niiden tekemistä. Vakuutusoikeudessa voitin eri asiakokonaisuuksista 5/6. Aika hyvin!
Aikaa
kului 13 vuotta ennen kuin kaikki tapaturmaan liittyvät asiat olivat
loppuunkäsiteltyjä ja lainvoimaisia.
Omien
tappeluideni ohessa autoin kymmeniä kavereita heidän vielä
törkeämmissä tilanteissa. Pidin ja pidän edelleenkin suoranaista
”vertaisvastaanottoa”. En näe mitään syytä pantata tietoja,
joita minulle on kertynyt aikojen kuluessa.
Nämä
"vakuutuslääketieteelliset" tapaukset ovat avanneet
minulle sellaisen maailman, jota ei pitäisi olla sivistyneenä
itseään pitävässä maassa. Olen joutunut tutustumaan erittäin
syvällisesti yhteen yhteiskuntamme pahimmista mätäpaiseista eli
vakuutuslääkärijärjestelmään.
Isoa
määrää sairaita ja vammautuneita kohdellaan pelkkinä
tapausnumeroina ja kuluerinä, joilla ei ole mitään ihmisarvoa. Ei
ole liioiteltua sanoa, että monet ihmiset tappavat itsensä
vakuutusyhtiöiden vuoksi. Kun saa pahat vammat ilman omaa syytä,
eikä pysty töihin ja silti joku tuntematon paperinpyörittäjä
määrittelee terveeksi ja työkykyiseksi, niin se aiheuttaa
katkeruutta, vihaa, raivoa. Pahimmillaan menee puoliso, lapset,
rahat, omaisuus, ystävät, ihan kaikki. Jää ihan yksin tyhjän
päälle vailla tulevaisuutta. En ihmettele, etteivät kaikki jaksa
kipujensa ja muiden rajoitteidensa kanssa.
Jos
vammautunut saisi oikeutta ja oikeudenmukaisen kohtelun, tilanne
olisi helpompi sietää. Vuosien ja vuosikymmenten roikottaminen
löyhässä hirressä saattaa kiristää kiikkumista.
Korvauksia ei tietenkään pidä maksaa sellaisille, joille ne eivät kuulu. Epäselvissä tapauksissa vakuutusyhtiön pitäisi kutsua asiakas keskustelemaan asiasta jonkun vakuutustyypin kanssa, joka selostaisi tilanteen ja miksi korvaus hylätään. Silloin se olisi helpompi hyväksyä ja varmastikin suuressa osassa tapauksia vältyttäisi raskailta ja vuosia kestäviltä valituskierteiltä. Tuollaisen keskuselun ei luulisi olevan ylivoimaista järjestää! Toki voisi olla ikävä tilanne, jos asiakas tuotaisi tilaisuuteen sängyllä pää paketissa, vaikka hänelle olisi ollut tarkoitus kertoa, että hän on täysin työkykyinen nuohoojan työhönsä. Tietystikin hänet voidaan uudelleenkouluttaa esim. insinööriksi, vaikka puolet aivoista oli jäänyt jonkun möttösen pihamaalle, kun jalka vähän lipsahti katolla keikkuessa.
Viime
kuussa aloitettu projekti on melkein valmis. Vain yksi iso
vakuutusalalla toimiva yhtiö on ollut haluton yhteistyöhön, eikä
halua kertoa vastauksia kysymyksiini, jotka olen jo löytänyt sen
omalta sivustolta.
Tuo
melkoista tyydytystä, kun saa kyykyttää jotain lakimiestä.
Huokeat huvit!