Hän

              

Silloin kun Aku Ankka oli vielä minun suosikkilukemistani, niin hän oli kiinnostunut antiikin filosofiasta ja etsi kirjastosta opuksia stoalaisuudesta ja tavasi siellä myös Platonin teoksia. Muuten ehkä ymmärrettävää, mutta meillä oli ikää vasta 14 -vuotta. Niihin aikoihin hän aloitti myös jonkunlaisten tarinoiden kirjoittamisen. Hän kirjoittaa, koska haluaa tietää mitä ajattelee mistäkin asiasta. Kun hän on vuodattanut asian ulos ilman ennakkosensuuria päänsä sisällä, niin se ei enää vaivaa ja rasita häntä. Näppärää, tehokasta ja yhteiskunnalle halpaa terapiaa! Pitäisiköhän itsenikin kokeilla.

Minä yritin kannustaa häntä opiskelemaan toimittajaksi, mutta hän kertoi jo nuorena saaneensa valaistuksen ja hoksanneensa haluavansa työskennellä metsässä ihmisten kanssa. Opistot ja kurssit kuljettivat häntä asumaan monelle paikkakunnalle. Ilomantsi, Vaasa, Pieksämäki, Kittilä, Kuru ja Inari tulivat tutuiksi. Aina kun oli tullut aika aloittaa uudet kuviot, niin menneisyyden tarinat joutivat leijumaan savuna ilmaan.
Hän on aina ollut kova tekemään työtä. Jo lapsena hän halusi osallistua kaikkiin maatilan töihin. Ja vaikka aina ei olisi huvittanutkaan, niin osallistuttava oli. Aikuisena hän sitten pääsi toteuttamaan itseään ja jos joku oli oikealla alalla, niin juuri hän. Tuon pystyn toteamaan ilman sarvia ja hampaita. Hän ajatteli aina toisten parasta ja halusi, että turistit ja retkeläiset saavat nauttia luonnon mykistävästä rauhasta ja kauneudesta. Kun hän sai tarjota raikkaita elämyksiä ja rentouttavia tuntemuksia, niin hän tunsi itsekin elävänsä täysillä, vaikka väsymys olisi jo saattanut hänet hämärän rajamaille.

Kun sinua katsoo silmiin, niin takaraivo näkyy. Niin hän sanoi minulle kerran. Ajoittain hän on tuollainen: louskuttaa leukojaan ja irvistelee kaikelle ja kaikille. Puhuu paljon ja karkottaa ruokottomilla jutuillaan herkkähipiäiset lähettyviltään. Onhan hän myös lempeä ja hellä, mutta vain kissaansa kohtaan. On suorastaan liikuttavaa seurata, kun he makaavat sängyllä ja juttelevat. Ei siitä ulkopuolinen mitään ymmärrä, mutta kumpikin hymyilee ja nauttii heidän yhteisistä hetkistään.

En ollut tavannut häntä pariin vuoteen. Jotenkin yhteys oli katkennut, hän oli ikäänkuin kadonnut jonnekin. Se ei ollut mitään uutta, joten en osannut olla huolissani. Siinä hän seisoi tunturikoivun vierellä lapioonsa nojaten ja katsoi hämärää kaukaisuutta kohti. Hän näytti jotenkin surulliselta, väsyneeltä ja kärsivältä. Yritin varovaisesti avata keskustelua säistä.
 Vaihdoin aihetta hippuihin, mutta hän vain murahti jotain epämääräisesti ja mulkaisi siihen malliin, että poistuin pikaisesti omalle montulleni. Hän oli koko viikon hankala ja äkäinen. Ennen mennä touhotettiin, väännettiin älyvapaita juttuja ja pidettiin hauskaa. Onkohan jotain tapahtunut? Olkoon tuollainen ja kertokoon, jos joskus haluaa. Eräänä harmaana ja tuulisena aamuna hän tuli luokseni. Sanoi muutaman raastavan sanan, kääntyi ja lähti harppomaan pois. Selkäydinruhjevamma, aivohermovaurio, hermosärky ja nappicoctail. En voinut muuta kuin rääkäistä ylös taivasta kohti: miksi, miksi? Ei ole reilua, senkin paskapää.

Ikä tekee tehtäväänsä hänenkin kohdallaan. Päälaki puskee harmaita hiuksia ja läskimakkaroita ilmestyy hyllymään vyötärölle. Vauhti on hiipunut järkyttävän paljon nuoruuden ajoista. Silloin saatettiin joku sateinen päivä päättää, että käydäänpä Utsjoella, koska siellä on säätiedotuksen mukaan aurinkoista ja suorastaan helteistä.
Nyt hänelle tulee uni jo iltakymmeneltä ja voi sitä valitusta jyskyttävästä päänsärystä muiden särkyjen lisäksi, jos unet ovat jääneet vähiin. Eihän me tietenkään mitään tautisia vanhuksia vielä olla; vasta äskettäin täytettiin 40, mutta aika paljon on yhdessä reissattu ja elämää nähty.
Joskus nuotion hämyssä muistellaan menneitä, ollaan välillä hiljaa. On siinä monesti makeansuolainen kyynelkin vierähtänyt poskipäille.

Hänen juurensa ovat tukevasti Karjalan maaperässä ja sitä karjalaisuuttaan hän toitottaa joka paikassa. Montakohan kertaa olenkaan joutunut kuulemaan esimerkiksi sen korkealentoisen kertomuksen eräästä hänen urhoollisesta esi-isästään, saksalaisesta kauppiaasta, joka oli Käkisalmen pormestarina 1600-luvulla.

Olen iloinen, että hän vaihtoi muutama vuosi sitten vaalipiiriä ja hiippakuntaa ja muutti takaisin iloiseen itään. Nyt hän on lähempänä vanhempiaan ja voi auttaa heitä. Kyllä hän taitaa olla nyt siellä karjalaistensa keskuudessa äärettömyyden verran onnellisempi kuin seilatessaan milloin missäkin. Sen onnellisuuden suon hänelle sydämestäni.

Teksti: Anu Parkkonen,
kirjoitettu v. 2008
Julkaistu https://tnfinland.fi/ -sivustolla

Aaltoja ja mustaa jäätä

Vielä Tapaninpäivänä ikkunasta näkyi kiihkeästi aaltoileva Pyhäjärvi, mutta nyt, juuri ennen uuden vuoden alkamista pinta on tasainen ja liukas. Pakkanen on kerryttänyt jäätä sen verran monta senttiä, että uskaliaimmat kalastajat ovat jo menossa verkkoja laskemaan. 

Minä en mene. Päätä särkee yhtenään ja hermoa repii. Joka päivä en ole pystynyt käymään edes ulkona. Monenlaiset neurologian professorin määräämät lääkitykset ovat maksimissaan. Erikoishammaslääkäri tökki botox-piikkejä ja teetätti erikoisvalmisteiset purentakiskot. Silmälääkäri määräsi litkuja kosteuttamaan tunnotonta sarveiskalvoa. Beetasalpaajat yrittävät vähentää sydämen kuormaa. Olen monen lääkefirman toiveuni ja vakuutusyhtiön kauhu.

Elontilani pitäisi olla tasaista ja rauhallista. Pitäisi nukkua riittävästi ja pitäisi välttää kaikenlaista stressiä.

Ehkä on syytä katsoa taaksepäin, mitä on tapahtunut ja mikä pitää edelleen stressiä voimissaan. Pitänee kertoa tosiasioita ystäville, tutuille ja kerrottavaksi eteenpäin.

Monet tämän vuoden tapahtumat ymmärrän luonnollisina, mutta monet asiat menevät järjen ja järkevyyden yli ja ohi. Voimia, sitkeyttä ja sisua on koeteltu enemmän kuin koskaan ennen.

On hoidettu, rakennettu, korjattu ja eletty tavallistakin elämää. Mutta paljon on puhuttu, ihmetelty ja itketty.

Minun olotilassani aallot ovat loiskuneet joskus korkeampina, joskus matalampina. Vain harvoin tyyneys on selkeyttänyt säätä. Välillä on kyllä tullut lämmintä myötätuulta etelästä, mutta turhan usein on työntynyt kylmää vastatuulta pohjoisesta.

Keväällä olin osallisena ihan tavallisista käytännön asioista syntyneessä riidassa. Tuli repeämä ja kahtiajakautuma. ”Eräs” koki jopa kunniaansa loukatun. Meni poliisisedän juttusille ja tekikin kolme rikosilmoitusta. Yksi niistä oli avuttoman ja sairaan henkilön pahoinpitely. Olin epäilty. 'Minun puoleni' järkyttyi suunnattomasti.

Kävin kuulustelussa, parin tunnin tentissä. Kiistin kaikki älyvapaat epäilyt. Tietenkin. En ollut tehnyt mitään. Mamma uskoi sen, pieni veli ja vaimonsa uskoivat, tädit uskoivat, eno uskoi, monet serkut uskoivat, ystävät uskoivat. Aivan kaikki joille kerrottiin, uskoivat syyttömyyteeni.

Minua epäiltiin sellaisistakin kunnianloukkauksista, joita en ollut itse tehnyt. Tämän ”erään” mielestä on facebook-profiilin omistajan vastuulla, mitä seinälle kirjoitetaan. Poliisille oli toimitettu useita sivuja kopioita fb-kavereideni kirjoittamista kommenteista eriaiheisissa keskusteluissa. Joissakin yksittäisissä kommenteissa oli muka loukattu tämän ”erään” kunniaa ja siksi hän vaati niistä minulle rangaistusta.

Elelin puoli vuotta löysässä hirressä kunnes syyttäjältä tuli syksyllä syyttämättäjättämispäätös: ei ole tapahtunut mitään rikoksia, minä olen syytön kaikkiin epäilyihin.

En ole pahoinpitelijä, koska en ole syöttänyt vääriä lääkkeitä ja siten pahoinpidellyt.

En ole kunnianloukkaajakaan, koska en ole haukkunut, enkä myöskään ole lähtökohtaisesti vastuussa toisten kirjoituksista. Eikä toisten kirjoituksissakaan ollut mitään lakien vastaista.
Tuo päätöshän on täysin julkinen ja kenen tahansa luettavissa.

Miten kunniaa voi loukata, jos sitä ei ole, kysyi muuan lähimmäiseni.

Voittajafiilis? Tavallaan joo. Kun olin seurannut läheltä niin kauan vanhan ihmisen jokapäiväisiä kyyneleitä ja ahdistusta, niin ei se hetkessä vaihtunut syvälliseen iloon. Ei minulla, eikä hänellä.

Aallon harjalla keikkuessani ajattelin, että potut pottuina ja setelit euroina. Tyynellä säällä ajattelen, että julkisuus on parempi tuomari ja yleinen halveksunta paras rangaistus.

Sovinto ja anteeksiantaminen. On vaadittu, että minä menen tekemään sovintoa ja pyytämään anteeksi. MINÄ. En ikinä. Sama kuin pyytäisin anteeksi olemassaoloani ja samalla pyytäisin mestauksen giljotiinilla. Tämän arvottoman 'näytelmän' käsikirjoitus taisi olla hieman ”savolaistyylinen”: syyllinen on tiedossa, täytyy vain keksiä rikos. Tässä tapauksessa niitä tuli keksityksi useampikin.

Ollaan yritetty arvailla, mikähän noita ihmisiä oikein vaivaa? Oisko ylpeys? Ehkä kuvitelmat omasta paremmuudesta? Entäpä miten olisi itsekkyys? Tai kenties narsuja? En tiedä...
Ehkä paras arvaus lienee omatunnon puuttuminen?

Uudelle vuodelle esitän kaksi toivetta. Että kaikilla ihmisillä olisi koko ajan toimiva omatunto. Silloin toisia ei yritettäisi hukuttaa aaltojen syvyyksiin, eikä painaa jään alle.

....ja että kaikki soutaisivat samaan suuntaan

Ystävyys ja yksinäisyys

Viime aikoina olen miettinyt erityisen paljon ystävyyden määritelmää ja vaatimuksia. Kuka lähimmäisistäni on myös todellinen ystäväni? Kuinka kevyin perustein toista voi kutsua ystäväksi?
Mikä erottaa kaverin ja ystävän? Melkein ketä tahansa henkilöä, tuttua tai tuntematonta, voi kutsua kaveriksi. Hän on kaveri siksi, että 'suhteesta' puuttuu jotain isoja osasia. Luottamus, syvällisyys, läheisyys, tunne, armollisuus.
Mistä sitten muodostuu y
stävyyden kasvualusta ja löytyy sellaiset siemenet, joista kasvaa rehellisyys, avoimuus ja täydellinen luottamus, että uskaltaa antaa itsensä toisen käsiin ja syliin? Joku löytää elämäänsä vain yksittäisiä siemeniä, joista kuitenkin itää ystävyyden vankkoja taimia ja kasvaa monivuotisia kukkasia elämän värikkääseen puutarhaan. Joku ei löydä yhtään siementä, eikä siten saa ystäviäkään. Jonkun siemenet eivät idä ja hän on tuomittu kaikkien kanssa kaveruuteen. Jonkun siemenet varastetaan ja kylvetään vieraaseen maahan. Jollain toisella on itäviä siemeniä säkeittäin, joista kasvaa rehevä ja kestävä, monien ystävyyksien kukkakimppu.

Tasavertaista vuorovaikutusta

Ystävän tarkoitusperiä ei tarvitse miettiä. Ystävyys on tasavertaista vuorovaikutusta. Toinen ei ole ylempänä toista, vaikka olisi korkeammin koulutettu tai rikkaampi. Toinen ei saa tuntea olevansa huonompi, jos ei käy töissä tai ei edes opiskele. Ystävää tuetaan, autetaan ja ymmärretään. Vääriä tekoja ei tarvitse hyväksyä, mutta inhimillisyyteen kuuluu anteeksiantaminen, alusta aloittamisen mahdollisuus ja yritys toimia paremmin.
Ystävyydessä ei ole sääliä, arvostelua, eikä hyväksikäyttöä ystävyyden varjolla.
Ystävyys on puhdasta, vapaata kaikesta pahasta.
Ystävyys on molemminpuolista avoimuutta.
Jos minä avaan sinulle sydämeni, sinä avaat omasi minulle. Ei käy, että minä avaudun sinulle kokonaan, mutta sinä et minulle ollenkaan tai vain osittain. Silloin tunnen itseni aliarvostetuksi. Minun luottamukseni ei ole yhtä arvokasta kuin sinun. Se sattuu ja laittaa epäilemään, miksi salaat minulta jotain. Mitähän muuta minulta jää tietämättä ja näkemättä?
Ympärilläni on paksu muuri. Miksi? Minun luottamukseni voi pettää vain kerran. Vuosien varrella moni on halunnut käyttää sen yhden kerran, vaikka on tiennyt, ettei sen jälkeen ole paluuta ystäväkseni. Sen jälkeen hän on minulle korkeintaan kaveri. Tarvitsen heitäkin ja uskoakseni olen itsekin monelle hyvä kaveri.
Muuri ympärilläni on kasvanut sitä paksummaksi mitä enemmän olen kokenut pettymyksia ystävyyssuhteissani. Olen itsekin osasyyllinen, etteivät ystävyydet ole kestäneet elämän myrskyissä ja myllerryksissä. Olisin voinut itsekin olla parempi ystävä. Epätäydellisyyteni, vaikeat kipuni ja tuskailu riittämättömyyteni kanssa ovat tehneet elämästäni välillä melko monimutkaista, raskasta ja ilotonta.
Ratkaisen ongelmani itse, muutan mielipiteitäni melko harvoin. Taidan olla vähän itsepäinen ja äkkipikainen. Ei liene väärin todettu, että olen itseni ja omituisuuksieni paras asiantuntija. Minulla on suhteellisuudentaju kohdillaan ja ymmärrys elämästäni niin hyvä, ettei sitä juurikaan kannata käydä kyseenalaistamaan. Pidän kuitenkin asioiden pohdiskelusta ja pallottelusta. Minua pitää pommittaa kysymyksillä, vaikka kiertelisin ja väistelisin niitä kerta toisensa jälkeen. Jos välittää, niin kysyy, vaikkei saisikaan vastausta. Saatan laittaa jutut ”läskiksi”, jos joku kaveri on tulossa liian lähelle kipukohtiani.
Tunnen itseni kovin usein yksinäiseksi. Oikeastaan olen kärsinyt eriasteisesta yksinäisyydestä koko ikäni. Nykyisin on tosin helppo olla yhteyksissä kanssaeläjiin. Nautin jokapäiväisistä ”mese-höpinöistä” ja ajoittaisista verbaalisista kikkailuista. On hauska irvistellä ja heittää läppää. On mieltälämmittävää tuntea yhteyttä ihmisiin, joita ei ole koskaan edes tavannut. Luottamuksen syntyminen ei edellytä, että on paiskattu käsipäivää tai kännätty yhdessä ja katsottu, miten tyyppi toimii kolmen promillen koomassa.
Välillä elän korvessa, kaukana kaikesta. Kirkonkylään on 25 km. Äidin kanssa puhutaan jokapäiväisistä asioista, joskus käydään kylässä, pari kertaa viikossa kaupassa. Huolehdimme isästä, yritämme järjestää hänelle mahdollisimman hyvää elämää.
Sosiaalinen elämäni on lievästi ilmaistuna rajoittunutta ja vähäistä. Se on osittain oma valinta, enkä kadu sitä.
Yksinäisyys lyö pahiten sieluun ja mieleen silloin, kun päällä on paha kipujakso eli suurinpiirtein lokakuun alusta maaliskuun loppuun. Kylmää tuulta, sadetta, loskaa, pakkasta eli paljon kipua. Siihen päälle paljon lääkkeitä, jotka tehoavat huonosti. Lisänä paljon sivuvaikutuksia. Ahdistusta, pahaa oloa, liian vähän unta ja fyysisestikin liian raskasta.
Elän tahtomattani keskellä vaikeita asioita ja masentavia tilanteita. Raskasta taistelua monella rintamalla. Ottaisinko onnellisuuspillerin? Pienen napin, joka saisi päässäni ajoiksi sellaisia reaktioita, ettei paha tuntuisi enää pahalta, eikä kyllä hyväkään hyvältä. Tuskin olisin iloisempi, tuskin asiat alkaisivat sujua paremmin. Ei kai elämä ole pelkkää aivokemiaa?
Kun huomaan, että ystävyyssuhteessa on jotain outoa, eikä se ole enää samanlaista kuin ennen, hätäännyn ja menen lukkoon. Onko kaunis ystävyydenkukkanen lakastumassa? Enkö muistanut kastella sitä vai kastelinko liikaa? Paha olo ja pettymys tuntuvat musertavilta. Oliko ystävyys aitoa alunalkaenkaan, olinko vain hyödyllinen hölmö? Päätän, etten enää koskaan luota keneenkään.
Todelliset ystävät kulkevat mukana elämän karikoissa ja aallonharjalla. He eivät unohda, eivätkä hylkää. He eivät anna tyhjiä lupauksia. Heillä on suuri sydän ja vilpitön mieli. Heidän käsiinsä uskaltaa antaa itsensä.

Julkaistu TN Finlandin aziaa-blokissa 12.1.2016  https://tnfinland.fi/