Aaltoja ja mustaa jäätä

Vielä Tapaninpäivänä ikkunasta näkyi kiihkeästi aaltoileva Pyhäjärvi, mutta nyt, juuri ennen uuden vuoden alkamista pinta on tasainen ja liukas. Pakkanen on kerryttänyt jäätä sen verran monta senttiä, että uskaliaimmat kalastajat ovat jo menossa verkkoja laskemaan. 

Minä en mene. Päätä särkee yhtenään ja hermoa repii. Joka päivä en ole pystynyt käymään edes ulkona. Monenlaiset neurologian professorin määräämät lääkitykset ovat maksimissaan. Erikoishammaslääkäri tökki botox-piikkejä ja teetätti erikoisvalmisteiset purentakiskot. Silmälääkäri määräsi litkuja kosteuttamaan tunnotonta sarveiskalvoa. Beetasalpaajat yrittävät vähentää sydämen kuormaa. Olen monen lääkefirman toiveuni ja vakuutusyhtiön kauhu.

Elontilani pitäisi olla tasaista ja rauhallista. Pitäisi nukkua riittävästi ja pitäisi välttää kaikenlaista stressiä.

Ehkä on syytä katsoa taaksepäin, mitä on tapahtunut ja mikä pitää edelleen stressiä voimissaan. Pitänee kertoa tosiasioita ystäville, tutuille ja kerrottavaksi eteenpäin.

Monet tämän vuoden tapahtumat ymmärrän luonnollisina, mutta monet asiat menevät järjen ja järkevyyden yli ja ohi. Voimia, sitkeyttä ja sisua on koeteltu enemmän kuin koskaan ennen.

On hoidettu, rakennettu, korjattu ja eletty tavallistakin elämää. Mutta paljon on puhuttu, ihmetelty ja itketty.

Minun olotilassani aallot ovat loiskuneet joskus korkeampina, joskus matalampina. Vain harvoin tyyneys on selkeyttänyt säätä. Välillä on kyllä tullut lämmintä myötätuulta etelästä, mutta turhan usein on työntynyt kylmää vastatuulta pohjoisesta.

Keväällä olin osallisena ihan tavallisista käytännön asioista syntyneessä riidassa. Tuli repeämä ja kahtiajakautuma. ”Eräs” koki jopa kunniaansa loukatun. Meni poliisisedän juttusille ja tekikin kolme rikosilmoitusta. Yksi niistä oli avuttoman ja sairaan henkilön pahoinpitely. Olin epäilty. 'Minun puoleni' järkyttyi suunnattomasti.

Kävin kuulustelussa, parin tunnin tentissä. Kiistin kaikki älyvapaat epäilyt. Tietenkin. En ollut tehnyt mitään. Mamma uskoi sen, pieni veli ja vaimonsa uskoivat, tädit uskoivat, eno uskoi, monet serkut uskoivat, ystävät uskoivat. Aivan kaikki joille kerrottiin, uskoivat syyttömyyteeni.

Minua epäiltiin sellaisistakin kunnianloukkauksista, joita en ollut itse tehnyt. Tämän ”erään” mielestä on facebook-profiilin omistajan vastuulla, mitä seinälle kirjoitetaan. Poliisille oli toimitettu useita sivuja kopioita fb-kavereideni kirjoittamista kommenteista eriaiheisissa keskusteluissa. Joissakin yksittäisissä kommenteissa oli muka loukattu tämän ”erään” kunniaa ja siksi hän vaati niistä minulle rangaistusta.

Elelin puoli vuotta löysässä hirressä kunnes syyttäjältä tuli syksyllä syyttämättäjättämispäätös: ei ole tapahtunut mitään rikoksia, minä olen syytön kaikkiin epäilyihin.

En ole pahoinpitelijä, koska en ole syöttänyt vääriä lääkkeitä ja siten pahoinpidellyt.

En ole kunnianloukkaajakaan, koska en ole haukkunut, enkä myöskään ole lähtökohtaisesti vastuussa toisten kirjoituksista. Eikä toisten kirjoituksissakaan ollut mitään lakien vastaista.
Tuo päätöshän on täysin julkinen ja kenen tahansa luettavissa.

Miten kunniaa voi loukata, jos sitä ei ole, kysyi muuan lähimmäiseni.

Voittajafiilis? Tavallaan joo. Kun olin seurannut läheltä niin kauan vanhan ihmisen jokapäiväisiä kyyneleitä ja ahdistusta, niin ei se hetkessä vaihtunut syvälliseen iloon. Ei minulla, eikä hänellä.

Aallon harjalla keikkuessani ajattelin, että potut pottuina ja setelit euroina. Tyynellä säällä ajattelen, että julkisuus on parempi tuomari ja yleinen halveksunta paras rangaistus.

Sovinto ja anteeksiantaminen. On vaadittu, että minä menen tekemään sovintoa ja pyytämään anteeksi. MINÄ. En ikinä. Sama kuin pyytäisin anteeksi olemassaoloani ja samalla pyytäisin mestauksen giljotiinilla. Tämän arvottoman 'näytelmän' käsikirjoitus taisi olla hieman ”savolaistyylinen”: syyllinen on tiedossa, täytyy vain keksiä rikos. Tässä tapauksessa niitä tuli keksityksi useampikin.

Ollaan yritetty arvailla, mikähän noita ihmisiä oikein vaivaa? Oisko ylpeys? Ehkä kuvitelmat omasta paremmuudesta? Entäpä miten olisi itsekkyys? Tai kenties narsuja? En tiedä...
Ehkä paras arvaus lienee omatunnon puuttuminen?

Uudelle vuodelle esitän kaksi toivetta. Että kaikilla ihmisillä olisi koko ajan toimiva omatunto. Silloin toisia ei yritettäisi hukuttaa aaltojen syvyyksiin, eikä painaa jään alle.

....ja että kaikki soutaisivat samaan suuntaan