Hän

              

Silloin kun Aku Ankka oli vielä minun suosikkilukemistani, niin hän oli kiinnostunut antiikin filosofiasta ja etsi kirjastosta opuksia stoalaisuudesta ja tavasi siellä myös Platonin teoksia. Muuten ehkä ymmärrettävää, mutta meillä oli ikää vasta 14 -vuotta. Niihin aikoihin hän aloitti myös jonkunlaisten tarinoiden kirjoittamisen. Hän kirjoittaa, koska haluaa tietää mitä ajattelee mistäkin asiasta. Kun hän on vuodattanut asian ulos ilman ennakkosensuuria päänsä sisällä, niin se ei enää vaivaa ja rasita häntä. Näppärää, tehokasta ja yhteiskunnalle halpaa terapiaa! Pitäisiköhän itsenikin kokeilla.

Minä yritin kannustaa häntä opiskelemaan toimittajaksi, mutta hän kertoi jo nuorena saaneensa valaistuksen ja hoksanneensa haluavansa työskennellä metsässä ihmisten kanssa. Opistot ja kurssit kuljettivat häntä asumaan monelle paikkakunnalle. Ilomantsi, Vaasa, Pieksämäki, Kittilä, Kuru ja Inari tulivat tutuiksi. Aina kun oli tullut aika aloittaa uudet kuviot, niin menneisyyden tarinat joutivat leijumaan savuna ilmaan.
Hän on aina ollut kova tekemään työtä. Jo lapsena hän halusi osallistua kaikkiin maatilan töihin. Ja vaikka aina ei olisi huvittanutkaan, niin osallistuttava oli. Aikuisena hän sitten pääsi toteuttamaan itseään ja jos joku oli oikealla alalla, niin juuri hän. Tuon pystyn toteamaan ilman sarvia ja hampaita. Hän ajatteli aina toisten parasta ja halusi, että turistit ja retkeläiset saavat nauttia luonnon mykistävästä rauhasta ja kauneudesta. Kun hän sai tarjota raikkaita elämyksiä ja rentouttavia tuntemuksia, niin hän tunsi itsekin elävänsä täysillä, vaikka väsymys olisi jo saattanut hänet hämärän rajamaille.

Kun sinua katsoo silmiin, niin takaraivo näkyy. Niin hän sanoi minulle kerran. Ajoittain hän on tuollainen: louskuttaa leukojaan ja irvistelee kaikelle ja kaikille. Puhuu paljon ja karkottaa ruokottomilla jutuillaan herkkähipiäiset lähettyviltään. Onhan hän myös lempeä ja hellä, mutta vain kissaansa kohtaan. On suorastaan liikuttavaa seurata, kun he makaavat sängyllä ja juttelevat. Ei siitä ulkopuolinen mitään ymmärrä, mutta kumpikin hymyilee ja nauttii heidän yhteisistä hetkistään.

En ollut tavannut häntä pariin vuoteen. Jotenkin yhteys oli katkennut, hän oli ikäänkuin kadonnut jonnekin. Se ei ollut mitään uutta, joten en osannut olla huolissani. Siinä hän seisoi tunturikoivun vierellä lapioonsa nojaten ja katsoi hämärää kaukaisuutta kohti. Hän näytti jotenkin surulliselta, väsyneeltä ja kärsivältä. Yritin varovaisesti avata keskustelua säistä.
 Vaihdoin aihetta hippuihin, mutta hän vain murahti jotain epämääräisesti ja mulkaisi siihen malliin, että poistuin pikaisesti omalle montulleni. Hän oli koko viikon hankala ja äkäinen. Ennen mennä touhotettiin, väännettiin älyvapaita juttuja ja pidettiin hauskaa. Onkohan jotain tapahtunut? Olkoon tuollainen ja kertokoon, jos joskus haluaa. Eräänä harmaana ja tuulisena aamuna hän tuli luokseni. Sanoi muutaman raastavan sanan, kääntyi ja lähti harppomaan pois. Selkäydinruhjevamma, aivohermovaurio, hermosärky ja nappicoctail. En voinut muuta kuin rääkäistä ylös taivasta kohti: miksi, miksi? Ei ole reilua, senkin paskapää.

Ikä tekee tehtäväänsä hänenkin kohdallaan. Päälaki puskee harmaita hiuksia ja läskimakkaroita ilmestyy hyllymään vyötärölle. Vauhti on hiipunut järkyttävän paljon nuoruuden ajoista. Silloin saatettiin joku sateinen päivä päättää, että käydäänpä Utsjoella, koska siellä on säätiedotuksen mukaan aurinkoista ja suorastaan helteistä.
Nyt hänelle tulee uni jo iltakymmeneltä ja voi sitä valitusta jyskyttävästä päänsärystä muiden särkyjen lisäksi, jos unet ovat jääneet vähiin. Eihän me tietenkään mitään tautisia vanhuksia vielä olla; vasta äskettäin täytettiin 40, mutta aika paljon on yhdessä reissattu ja elämää nähty.
Joskus nuotion hämyssä muistellaan menneitä, ollaan välillä hiljaa. On siinä monesti makeansuolainen kyynelkin vierähtänyt poskipäille.

Hänen juurensa ovat tukevasti Karjalan maaperässä ja sitä karjalaisuuttaan hän toitottaa joka paikassa. Montakohan kertaa olenkaan joutunut kuulemaan esimerkiksi sen korkealentoisen kertomuksen eräästä hänen urhoollisesta esi-isästään, saksalaisesta kauppiaasta, joka oli Käkisalmen pormestarina 1600-luvulla.

Olen iloinen, että hän vaihtoi muutama vuosi sitten vaalipiiriä ja hiippakuntaa ja muutti takaisin iloiseen itään. Nyt hän on lähempänä vanhempiaan ja voi auttaa heitä. Kyllä hän taitaa olla nyt siellä karjalaistensa keskuudessa äärettömyyden verran onnellisempi kuin seilatessaan milloin missäkin. Sen onnellisuuden suon hänelle sydämestäni.

Teksti: Anu Parkkonen,
kirjoitettu v. 2008
Julkaistu https://tnfinland.fi/ -sivustolla