Sairaudenhoitoa

Viime kesänä tuli ainakin kerran keinussa lojuen pohdiskeltua kirjavia ajatuksia. Niiden pohjalta syntyi silloin pöljä tarina.
Kun törmäsin siihen aamusella, veistelin sitä hieman ja nyt se on tässä entistäkin pöljempänä.

Sairaudenhoitoa

Minnuu kiinnostaa aika paljo kaik liäketieteelliset asijat niinku monet tuttavat sen tietääki. Niinpä ajattelin kertoo uusista rentilöistä, miten sairaita hoijjettaan. Ootta sitte kiesilöillä, kun teille ehotellaan semmosija asijoita.

Oottako kuullu, että monniin kuntiin terveyvvenhoijossa ollaa siirrytty etähoitoon?

Mie jo kokkeilin sitä etähoitoo männä viikolla nuapurissa käyvvessä. Töllöttimen näkönen kapistus laitetti ensmäiseks piälle. Het siihe ruuvulle tul näkyviin iha elävä valakotakkinen immeinen, naine se suatto olla, vaikka ei sillä ollu piässä kun hevoseharja ja toine puol ol kalju.

Mie näytin sille ruuvvulle miun nuamoo, ku se ol vähä verilä, valitin kanssa, että ranne on vissiin nyrjähtäny ja kuppeetkin ol kippiit. Ei ollunna mittään sen kummempoo vaivoo. Kahohan niät, ku vähän vuan tikapuilta putosin, suatto olla matkoo kolomekkii metrii, mutta se äkkipyssäys marjapensaasee ol kuitenniin aika pehmi. Kivikkoo jos oesin tömähtäny, ni lie henk jo lähteny.

Se valakotakkinen sano sieltä ruuvvun takkoo ihan selevälä suomen kielelä, että paa tuoho nuamaas vua par laastarrii, ei  tarvihe laittoo tikkijä, ellet ihe halluu parsii umpee noita naarmuja. Paa sitte ristipistoloila.

Miehä tein työtä käskettyy ja sen takkii miu nuamassa on nyt muutamija arpija. Ei tainu oikei tulla ristipistoja, eikä ne tökkäsyt oikei sattunu oikeile kohillekaan. Puuvutteeks män pullo kolomesti kirkastettuu Kitteen kirkasta. Ei se valakotakkine kyllä puhunu mitää puuvuttamisesta ja tais olla vitsi se, että ihe ompelisin.

Pienessä pierussa ku o yhtennää, eikä kahtele peililöihi, ni eihä tää rummuus minnuu ihteeni millää tavala haittoo. Mie pysyn poissa immeiste ilimoilta, ku sielä o niin paljo säikkyjä, että laskoovat alleen, ku miut näkköövät. Varsinnii nykypennut suap nii herkästi raumoja ja masentuuvat, että joutuuvat sitte terapijjaa. Mitä niistäkkii pentuloista sitte tulloo, ku kaikemualima pykolookit sekottaa niihe piät entisestää höpinöillää? Jottai hölömikkäitä, valtijoelättijä, ei ainakkaa kunno immeisijä.

Sitä mie vuan erräänä päivänä mietiskelin ja oikein ihekseni hihittelin, että jos vaikka nuapurin Jormalla on kutinoo puutarhassa, niin männöökö se kuvaruuvvun etteen ja laskoo housut kinttuihin. Pittäähä tohtorin tietennii nähä, että mimmoset elukat ne siellä karvoin sejassa vipeltää, että onko satijaisia vai iha täitä, että osovaa sitte tehä tiaknoosin ja miärätä oikiit liäkkeet.

Pakkohan tällasee kaukoparannuksee on tyytyy, kun ei parempookaan hoitoo ou tarjola.

Outtako työ tienny sitä, että iilimatoja el verjuotikkaita on käytetty iät ja ajat monenlaiste tautiloihen hoittoon, varsinnii Venäjälä?

Mie luvin lehestä, että juotikkaan sylessä on jottain kemijallista ainetta, jonka se juotikas työntää immeisen verenkiertoon ja jo rupivaa erinäiset tauvvit paranemmaan. Erityise hyvi se auttaa eturauhase tautiloihin ja mummokuumeesee. 

Silleenki siinä luk, jotta lastiikkakirurkit käyttää iilimatoja vähentämmää leikkauksii jäläkeistä arpeutumista. Kun nuamarutut on suatu kiristettyy, ni sitten vissiin laitettaa arpiinreunat iilimatoja täyteen, että paranoo noppeemmin ja hienot rouvat piäsöö esittelemmään ihtiinsä ja silliitä nuamoosa ystävättärilleen. 

 

Iilimajot maksaa suoraan tehtaasta ostettuna euron kappale. Ihan oikeesti niitä kasvatettaan tehtaisa! 

Miu ei tarvihtis tehtaasta ostoo, sen kun vuan ottasin mökin kuistilta 20 askelta eteläänpäi, ni jo löytys matoja omiks tarpeiks. Suattas riittee nuapureillekin!
Pitäs olla talavenajaks pöntössä uiskentelemassa matoparvi, että sais liäkettä, jos vuuvenvaihe tois vaihevuuvet kylän mummoloille.

Matoja pietään nälässä enne hoitollisia toimenpiteitä, jotta ne imis vertä mahollismman hyvälä ruokahalulla. Nii tietennii!

Erräänä päivänä törmäsin lehessä artikkelliin toukkaterapiasta.

Luk, että toukat o tehokas apu vaikeije huavatulehuste hoitoo. Toukat syöp kuolleen lihan ja pöpöt lähtöö tietennii siinä samala. Huava puhistuu ja paranoo noppeemmin.

Toukilla voip hoitoo huavoja kotonakkii, ei siihen tarvita sairaaloo. Se o iha heleppoo. Jäin vuan miettimmään, että entäpä, jos ne toukat jiäp liian pitkäks aikoo siihen huavaan, niin siitähän pölähtää kärpäsparvi lentoo. Ja lätkee ei tietenkää löyvvy mistää. Eihän siinä sua nukutuskaa ku ne pahkeiset pörröväät korvan juuressa mahat täynnä ommoo mätäntynyttä lihhoo...

Nää toukkaterapian toukat o kultakärpäsen toukkija. Liekkö nuo kovin erilaisempii kuin punaset pilikkitoukat? Ei kai niistäkkään tuu punasija kärpäsijä. Tai tulukoon vuan, iha sama miule.

Iha hirmusen jutun kuulin eilen ratiosta. Tikkamäillä, meijän sairaalassa, on ruvettu tekemään ulosteensiirtoja. Sano, että joihenkiin immeisiin pittää männä ihan vallan vasten sairaalaan sisätautiosastolle kakkimaan ja sitten ne tuotokset siirretään toisee immeiseen. Sus siunakkoon! Mihi tää mualima on oikeen mänössä?

On se kyllä aika vaikiita kuvitella, että ihelle tyrkättäis jonkun toisen pökäleitä suoliloihin. Ja työntäskö ne niitä ylä vai alakautta. Mutta jos tuommosella siirrolla kuolinpäivä siirtys etiäpäi, niin eihä siinä auttas ruveta liikoo ajattelemmaa sitä toimenpijettä.

Ukot aapeeseellä puhu sosijaalihuollon antamasta eläkearmahuksesta. Immeisellä pittää olla kaikki nää tauvvit: tiapeettes, syväntauti, keuhkotauti, maksakirroosi, sykoosi, tyrä, suolisolomu umpsuolessa ja kuolijossa olevat suonikohjut molemmissa jalossa, ni het armahettaan ja piäsöö eläkkeelle.Noi vähällä!

Mie luule, että jos kaikkija noita sairastaa, ni ainu, mikä armahtaa, on isäluoja taivaasa. Se piästää päivistää tuommose huonokkaan. Suattoväk suap sitte lauloo mattoo matkamies muan.

Ei siinä keritä hautoo umpee luoja, ku surutalo pihhaa kurvovvaa ussiimpi mersu. Jo löyty kauvva katteissa olleet sukulaiset tappelemmaa perinnöstä: siinä jaetaan täkänät, käspaikat ja uhvatat, nuppineulosta puhumattakaa. Tuhkat kuitennii jättävät tulpessää. Kerreevät mukkaasa kaik arvokkaimmat tavarat ja lähtiissä huutavat, että tulloovat uuvestaan sitte, ku on perukirjotus.

Tämmöset asijat minnuu kiinnostaa, vaikka ei vissii tarvihtis kiinnostoo. Suattasin pärjätä iha hyvi tiällä itärintaman mehissä ja järvillä liikkuissa tietämättä mittää tämmösestä nykymualiman elämämenosta.

Huono juttu

Kohta parikymmentä vuotta sitten sain aivoruhjevamman, tarkoittaen aivohermovauriota. Sen seurauksena en ole aina voinut talsia helposti jäkäläkangasta tai vehreää niittyä pitkin. Olen joutunut välillä rämpimään rämeessä tai olen huomannut seisovani keskellä pirunpeltoa, josta on melkein mahdotonta päästä pois satuttamatta itseään lisää.

vammani on O:n kohdalla

Sain riesakseni kipuja, joita ei ole pystytty poistamaan. Koska en nilkuta, enkä vaikeroi, minua pidetään jokseenkin terveenä. Henkisellä puolella olevaa hulluutta lienee vielä sen verran vähän, että saan ainakin toistaiseksi liikkua vapaalla jalalla.

Olen syönyt aivovammani vuoksi n. 90 000 tablettia kipulääkkeitä. Luulen, että niiden liukenemattomat myrkyt ovat kasaantuneet vatsanseudulle hyllyviksi renkaiksi. Siksi silittelen niitä iltaisin ja juttelen mukavia, että ne pysyisivät hyvällä päällä, eivätkä alkaisi myrkyttämään mieltäni ja kieltäni enempää. Ehkä vatsan silittelyn syynä ovat kuitenkin kireät väänteet, joita nuo tabut aiheuttavat.

Syömieni lääkkeiden sivuvaikutukset ovat muuttaneet luonnettani. Tunnustan, ettei ollenkaan parempaan suuntaan. Olen tullut kiukkuiseksi höpöttäjäksi, jolta katoaa ajatus ja unohtuu asiat. Muistamattomuus on rasittavaa, kun joutuu yhtenään haahuilemaan edestakaisin. Lisäksi minua huolestuttaa tulevaisuus, koska meidän suvussa on niin paljon muistisairauksia. Jospa tämä onkin alkavaa alzheimeria?

Välillä minun on vaikea hallita itseäni. Ärsyynnyn asioista, jotka eivät olisi aiemmin aiheuttaneet minkäänlaisia reaktiota. Ärsyttävää!

sauvat piti pystyssä

Voisin laittaa aivovammani ja syömieni lääkkeiden syyksi liudan hölmöilyjäni, unohduksiani ja kilahduksiani, mutta en kai ole laittanut. En ainakaan muista laittaneeni. Tai ehkä en ole vain älynnyt.
Joskus huutelin itselleni, että äly hoi, älä jätä. Se kuitenkin jätti. Ikään kuin puolet aivoista olisi jäänyt urheilusalin lattialle, johon pääni iskin. Siitä hetkestä parin päivän kuluttua jossain luontoaiheisessa tentissä piisamista tuli biisoni, enkä tunnistanut joutsenen ääntä.

En tajunnut, että olisi pitänyt olla huolissaan ja mennä lääkäriin. Minä hyppäsin autoon, ajoin 900 kilometriä, tempaisin rinkan selkään, hyppäsin suksille ja suuntasin kulkuni Koilliskairaan viikon hiihtovaellukselle.

Päätä särki ja hermoa repi. Ihme, että tulin elossa takaisin! Sitten kyllä menin lääkäriin.

Vuodet ovat vierineet erinäisten, pahenevien, oireiden kanssa. Hiukset ovat harmaantuneet monien taistelujen seurauksena. Polviin potkijoita on riittänyt. Olen käynyt kyykyssä, mutta noussut aina ylös voittajana.

Luen paljon, siksi olen kärryillä monista asioista ja siksi minulta valitettavasti löytyy mielipide suurinpiirtein joka asiaan. Joskus on harmillista, etten malta pitää niitä pelkästään omina tietoinani.

Joskus saatan jopa kuunnella, mitä minulle puhutaan, mutta sen ymmärtämisestä ei ole mitään varmuutta tai unohdan sen saman tien.

Luultavasti yritän keskittyä kulloinkin meneillään olevaan asiaan, mutta keskittyminen on tosi vaikeaa. Ajatukseni menevät joko liian nopeasti, jolloin turhaudun perässäajattelijoihin tai menevät liian hitaasti, jolloin tipahdan keskusteluista jonnekin epäoleellisiin sivulauseisiin ja kokonaisuus jää hahmottumatta.

Kirjoitan paljon, vaikka saan joka lauseen kohdalla muistutuksen siitä, että joskus kielikorvani oli erittäin hyvä. Ei tarvinnut takuta sanajärjestysten kanssa, ei tarvinnut miettiä pilkkujen paikkoja, eikä tullut kirjoitusvirheitä.

Tämä kirjoittamisvaikeus on ehkä raivostuttavin asia, joka on seurausta joko lääkkeistä tai tällistä tai niiden yhdistelmästä. Ihan sama, että mistä, yhtä paljon wituttaa.

Joka kerta kun alan kirjoittamaan, olen alle vartissa niin kypsä omaan taitamattomuuteeni, että kirosanoja leijuu runsaasti pikkumökin pienilmastossa. Vaikeuksista huolimatta monet kirjalliset lopputuotokseni ovat aika hyviä. Yksikään niistä ei ole syntynyt helposti ja nopeasti. Tämäkin on pyörinyt ruudulla jo useita viikkoja. Ärsyttävää!

Näillä kyvyillä minun pitäisi pärjätä tässä koleassa maailmassa. Pärjäänkin! En minä oikeasti surkuttele vajaavuksiani, kun ei se mitään auta. Haluaisin vain kehittää itseäni, tulla paremmaksi, mutta en tule kovasta yrityksestäni huolimatta. Tosin olen jo aika korkealla tasolla hyvyydessä, jos huomioidaan kiltteys, rehellisyys, suoruus ja muut normaaliutta osoittavat indikaattorit. Oiskohan tuo ollut vitsi?

Olen jonkunverran kiinnostunut filosofiasta ja joskus jo vuosikymmeniä sitten löysin omia ajatuksiani stoalaisuudesta. Tarvitsee pyrkiä viisauteen ja mielenrauhaan. Täytyy vapautua tunteista. Minut on vapauttanut melkein kaikista tunteista stoalaiset terapeuttini Pfizer, Orion, Eli Lilly ja GlaxoSmithKline. Nöyrin kiitos ja kunnia heille! Mielenrauhaan pyrkimisessä toivoisin kuitenkin vähän apuja itse ukkoylijumala Stoalta. Viisauden löytämisessäkin on vielä ongelmia.

Suurimman osan ajasta olen oman pääni sisällä, omien ajatusteni kanssa. Liikun paljon metsissä, sienestän ja marjastan. Kalastan ja touhuan verkkojen kanssa. Kaikkinainen puuhastelu saa ajan kulumaan nopeammin, rentouttaa ja avaa mielen syövereiden lukkoja.

Kun tuolla järvellä soutaessa puskee isossa aallokossa pienessä paatissa vastatuuleen, niin silloin on kyse selviytymisestä. Joskus jopa hengissäselviytymisestä. Se antaa perspektiiviä elämisen ongelmiin. Kaikki on pienestä kiinni. Yksi huti aironveto, paatti on nurin ja minä suurten kumisaappaitteni vuoksi järvenpohjassa. Isossa kuvassa pieni aivovammani on oikean elämän kannalta mitätön haitta.

Huonon huumorin avulla kestän elämääni aivovamman ja kipujen kanssa. Kun olen väsynyt, tarjoilen lajitovereilleni mautonta läppää vakavalla naamalla. Mikään ei ole niin pyhää, etteikö siitä voisi vääntää jonkun todella tyhmän jutun. On tullut väännettyä liikaa.

Olen kiroileva siili; piikkejä löytyy tarvittaessa joka tilanteeseen ja pärinä pitää pienimmät loiset loitolla.

Kipu ja huumori, erilaiset kaverukset, ovat äkkiseltään ajateltuina aika kaukana toisistaan. Minulla ne ovat sylikkäin ja joiltain osin jopa sisäkkäin.

Ajatuksia herättävä kertomus

Joitakin vuosia sitten ilmestyi erään tietokirjailijan kirjoittama kirja,

jossa on useiden omaisten kertomuksia siitä,

millaista jokapäiväinen elämä voi olla, kun perheessä on jollain tapaa sairas 
perheenjäsen. 

Koska yhdessä kirjassa olevista kertomuksista on joitain itselleni melko tuttuja

ajatuksia, niin ajattelin kopioida sen tähän blogiini. 

 
Kirjassa olevan kertomuksen nimi: Perheen keskinäiset välit katkesivat

"48-vuotiaan Marin isä Kauko on 76-vuotias. 

Mari asuu Kainuussa, vanhemmat muutaman
kymmenen kilometrin päässä maaseutukunnassa. Mari on hoitanut
isäänsä äitinsä tukena, tällä hetkellä isä on hoivakodissa."

"Teini-ikäisenä näin, kun kotonamme asuva ukki eli isänisä sairasti jotain kummallista tautia. Sanottiin, että ukki on vanhuudenhöperö, kun hän toisteli jatkuvasti samoja asioita. Lähes joka päivä ukki kertoi käyneensä myymässä perunoita naapurikunnan torilla. Joskus hän katosi päiväksi ja löytyi kirkonkylältä. Joka päivä hänen lompakkonsa ja partakoneensa katosivat ja hän syytti äitiäni niiden varastamisesta. Ukki muuttui jossain vaiheessa myös sanallisesti aggressiiviseksi äitiä kohtaan ja äiti pelkäsi häntä ihan syystäkin. Sanottiin, että ukin tauti johtui päässä olevista kranaatinsirpaleista, joita hän oli saanut sodassa. Kun tauti meni niin pahaksi, ettei äiti kyennyt hoitamaan häntä enää kotona, ukki pääsi vanhainkotiin, jossa hän eli muutaman vuoden ja menehtyi 84-vuotiaana.

Isäni oli noin 67-vuotias, kun aloin olla ensimmäisiä kertoja huolissani hänen muististaan. Autolla ajaessa tuli virheitä, uudet asiat eivät tarttuneet päähän yhtä helposti kuin ennen ja auton avaimet ja kännykkä olivat silloin tällöin hukassa. Hän saattoi kävellä pihalla rakennuksesta toiseen moneen kertaan ikään kuin etsien jotain, mutta kysyttäessä mitään ei ollut kadoksissa. Muut eivät olisi pitäneet noita mitenkään huolestuttavina merkkeinä yhtään mistään, mutta olin ukin kanssa nähnyt kertaalleen, miten salakavalasti tuo tauti voi hiipiä ihmiseen.

Sen lisäksi, että ukki oli dementoitunut 1980-luvulla, myös mummin siskon poika oli samoihin aikoihin pahasti dementoituneena vanhainkodissa. Perheessämme ajateltiin, että on suorastaan todennäköistä, että joku meistä sairastuu jonkinlaiseen muistisairauteen jossain vaiheessa. Niinpä minä tarkkailin isän tilannetta tätä taustaa vasten.

Pikkuhiljaa vuosien varrella isällä alkoi olla vaikeuksia ratkaista käytännönelämän ongelmatilanteita, oma-aloitteisuus väheni, puheen ´liikkeellelähtö´ vaikeutui ja välillä kaikki meni kuin hidastetussa filmissä. Avaimet, kännykkä ja lompakko alkoivat olla kateissa entistä useammin. Alkoi esiintyä myös epätavallista riidanhaluisuutta.

Isä oli käynyt salaa terveyskeskuksen muistihoitajalla jo alle 70-vuotiaana. Salaa hän kävi myös keskussairaalan muistipoliklinikalla neurologin luona ja muistitesteissä. Niistä hän kertoi äidille ja minulle vasta viikkoja jälkikäteen. Totesi puolihuolimattomasti, ettei hänellä ole dementiaa, muisti on vaan vähän heikentynyt.
Tiesin, että hän oli kovastikin huolissaan muististaan.

Seurasin tätä kaikkea läheltä, koska olin itse joutunut tapaturmaeläkkeelle ja niinpä saatoin asua vanhempieni luona, heidän apunaan ja seuranaan, suurimman osan ajastani. Kävin silloin tällöin kaupunkiasunnollani lepäämässä ja hoitamassa omia asioitani, muutoin asuin pikkumökissä vanhempieni omakotitalon vieressä. Kalastin ja keräsin marjoja ja sieniä joka vuosi useita satoja litroja. Lisäksi hoidin sisarusteni lapsia, kuskasin heitä harrastuksiin ja opetin heille paljon erilaisia asioita. Äitini hoiti lapsenlapsensa vauvasta kouluikään asti.

Isä sai aivoinfarktin ollessaan 74-vuotias. Hänen vasen puolensa halvaantui, mutta hän taisteli takaisin elämään vaikeiden vaiheiden jälkeen. Hänellä oli silloin pahoja harhoja ja hän höpötti yhtenään kummallisia juttuja. Parin kuukauden jälkeen isä saattoi nousta pyörätuolista ja aloittaa kävelyharjoitukset. Vasen käsi ei toiminut. Lisäksi hänellä oli neglect eli hän ei havainnoinut ollenkaan vasemmalla vartalon puolellaan ja siksi törmäili milloin minnekin.

Meidän läheisten elämään toi vaikeutta myös hänen täydellinen oiretiedostamattomuutensa. Omasta mielestään isä oli täysin terve ja pystyi edelleen esimerkiksi ajamaan autoa ja menemään metsälle. Jos yritti varovaisestikin vihjata, ettei se onnistu, niin tietenkin hän suuttui.

Isä sai Alzheimer-diagnoosin noin neljä kuukautta infarktin jälkeen. Neurologi kertoi, että infarktilla ja Alzheimerilla ei ollut suoraa yhteyttä keskenään, mutta tuo infarkti saattoi nopeuttaa muistin huononemista pyrähdyksenomaisesti. Ilman infarktia muistin huononeminen Alzheimerin toteamiseen asti olisi saattanut kestää useamman vuoden. Nyt se tapahtui muutamassa kuukaudessa.

Infarktin jälkeen isä oli noin puoli vuotta joko sairaalahoidossa tai tehostetun palveluasumisen hoitoyksikössä, kunnes hän siirtyi vuorohoitoon eli asui viikon kotona, viikon hoitopaikassa. Äiti hoiti isää, ja minä avustin kaikenlaisissa jokapäiväiseen elämään liittyvissä asioissa. Samalla paikkakunnalla asuva veli perheineen kävi katsomassa isää silloin tällöin, samoin etelään muuttanut sisko lapsineen ja pikkuveli Oulusta.

Kun infarktista oli kulunut vuosi, isä pääsi geriatrin juttusille. Hänet todettiin oikeustoimikelvottomaksi ja suositeltiin, että omaiset alkavat järjestämään hänelle edunvalvojaa.

Pidimme perheen kesken palaverin, jossa oli tarkoitus laittaa vanhempiemme käytännön asiat järjestykseen ja sopia, kuka on edunvalvoja. Vanhin veljeni ilmoitti, että hän ryhtyy hommaan, ja minä ilmoitin, että minäkin voin olla. Lopulta kuukausien päästä hakemusten jättämisistä ja kuulemisista, maistraatti ilmoitti, että yleinen edunvalvoja ryhtyy hoitamaan isäni asioita.

Palaverissa meidän sisarusten kesken tuli riitaa siitä, kun toinen veli oli vienyt noin puoli vuotta aiemmin vanhempamme pankkiin ja käytännössä ohjannut heidät lahjoittamaan rahaa omille lapsilleen. Tätä toimintatapaa ei hyväksynyt äitini eivätkä sisarukseni, enkä varsinkaan minä. Tästä seurasi huutoa kaikkien kesken, minä pakkasin kamani ja lähdin kotiini. Soitin illalla äidille ja sovimme, että seuraavana päivänä menen takaisin äidin avuksi, sillä enhän minä hänelle ollut suuttunut.

Riidan siemen oli kylvetty. Äiti hoiti isää joka toisen viikon ja minä avustin. Äiti oli kieltänyt veljen perhettä käymästä heillä. Ilmeisesti he kävivät katsomassa isää joskus hoitopaikassa.

Eräänä päivänä huhtikuussa 2015 menin käymään asunnollani. Siellä minua odotti kirje poliisilta, jossa luki, että perheellinen veljeni oli tehnyt minusta kaksi rikosilmoitusta syynä kunnianloukkaus ja yksityisyyttä loukkaavan tiedon levittäminen. Soitin poliisille, ja hän kertoi, että oli tullut kolmaskin rikosilmoitus, jossa sama veljeni oli kertonut poliisille, että olin pahoinpidellyt isääni. Olin pöyristynyt! Poliisi kertoi kutsuvansa minut kuulusteluun kunhan kerkeää.

Meni noin kolme viikkoa ja sitten istuin kuulustelussa. Olin muka kutsunut veljeäni rosvoksi ja kaikenlaista hullua sekä levitellyt facebookissa isäni sairaustietoja. Olin muka pahoinpidellyt isääni syöttämällä hänelle vääriä lääkkeitä ja vielä tunnustanutkin sen. Pidän itselläni ne ajatukset, mitä noista syytöksistä ajattelin.

Minulla oli kuulustelusta kiire mennä takaisin äitini avuksi, koska häntä ei voinut jättää kahdestaan isän kanssa. Isä oli muuttunut aggressiiviseksi, jalat menivät alta milloin sattui ja tilanne oli kokonaisuudessaan kammottava. Isä oli kaatunut kahdeksan kertaa. Jouduttiin pyytämään naapureita avuksi nostamaan. Kerran soitin ambulanssin, joka vei hänet viideksi päiväksi terveyskeskussairaalaan.

Äiti suuttui poikaansa sydämensä pohjasta noiden rikosilmoitusten vuoksi. Hän itki joka päivä, valvoi yöt, murehti ja oli henkisesti murtunut ja ahdistunut. Onneksi äidillä on paljon ystäviä, joille hän saattoi puhua isän hoitamisen vaikeudesta ja surustaan perheen tilanteesta.

Isän tilanne meni koko ajan huonompaan suuntaan. Hän kyllä tunsi kaikki vierailijat ja muisti paljonkin vanhoja asioita, mutta ymmärrys itsestä ja omasta toimintakyvystä olivat täysin hävinneet. Isä höpötti outoja juttuja eikä tuntenut taloa omaksi, itse tekemäkseen kodiksi. Milloin se oli lato, milloin kenenkin omistama talo. Risusavotassa kipeytyivät kädet, hevoset piti laittaa talliin, koiria kävelyttää, metsälle mennä... Oli tehnyt milloin mitäkin, joka välillä nauratti ja välillä melkein itketti. Isä oli infarktista lähtien lähes kokonaan autettava. Piti pestä ja pukea, käyttää vessassa ja vaihtaa vaipat. Syöminen oli oikeastaan ainoa asia, jonka hän pystyi tekemään itsekseen. Televisiosta hän seurasi uutisia, politiikkaa, urheilua ja vanhoja elokuvia.

Tuli syksy. Äidin ja minun voimat vähenivät. Näytti entistä todennäköisemmältä, että kohta tulee seinä vastaan ja isän hoitaminen käy täysin mahdottomaksi. Olin ehdottanut äidille jo monta kertaa kesän aikana, että tilaan hänelle ajan lääkäriin ja hommataan hänelle sellainen todistus, että hän on kykenemätön hoitamaan isää. Silloin kunnan olisi pakko järjestää isälle hoitopaikka. Eräänä syyskuun päivänä äiti sanoi, että tilaa nyt se lääkäriaika.

Samana päivänä soitin kunnan perusturvakeskukseen hoitopaikoista vastaavalle henkilölle. Kerroin tilanteen: isä riehuu ja äiti itkee täydellisesti uupuneena. Parin päivän päästä meille ilmoitettiin, että isälle on hoitopaikka. Voi sitä onnen ja kiitollisuuden määrä, joka valtasi äidin ja minut! Ei sitä voinut todeksi uskoa, että tilanne helpottaa ja me voimme alkaa toipua.

Isä pääsi hyvään hoitopaikkaan, jossa hän sai oman huoneen ja jossa on mahtavan mukavat hoitajat. Siellä hän nyt haahuilee milloin kenenkin huoneessa, höpöttelee välillä omiaan, mutta ennen kaikkea hän on tyytyväinen elämäänsä, eikä kaipaa minnekään muualle. Nyt hän on kotonaan, kun on paikka, missä on hyvä olla.

Pari viikkoa tuosta ilonpäivästä tuli toinenkin ilonpäivä. Syyttämättäjättämispäätös. Mitään rikoksia ei ole tapahtunut, enkä ole pahoinpidellyt isääni. Olen syytön kaikkiin epäilyihin. Kuulustelupöytäkirjat antavat minulle monta aihetta käynnistää erinäisiä prosesseja oman maineeni puhdistamiseksi ja äidin mielipahan vähentämiseksi. Onneksi isän ei tarvitse tietää mitään näistä asioista.

Kun syksy vaihtui talveksi, isä alkoi hypätä mäkeä. Suu naurussa hän kertoi, kuinka oli kiertänyt ympäri maailmaa hyppykisoissa ja saanut huimia summia palkintorahaa. Jopa niin paljon, että aikoi ostaa koko talon, jossa asui. Isää pyydettiin jatkuvasti kisoihin, kun hän oli niin hyvä: paras suomalainen tällä hetkellä. Hän eli nykyaikaisesti nuoruuttaan, jolloin harrasti mäkihyppyä. Isä oli välillä myös oikeassa ajassa ja paikassa, ymmärsi kaiken puhutun, tunsi ihmisiä vuosikymmenten takaa, eikä mistään olisi voinut päätellä, että hänellä on muistisairaus.

Joulun alla tuli soitto hoitopaikasta, että isä oli istunut tuolin ohi, lysähtänyt lattialle ja polvi oli jotenkin vääntynyt. Polvesta oli vaurioitunut useita nivelsiteitä ja hän joutui pyörätuoliin. Keskussairaalan lääkäri sanoi, että isä on liian vanha leikkaukseen ja kun on muitakin sairauksia, niin ei leikata. Pidin noista perusteluista meteliä, koska mielestäni hänestä tehtiin tahallaan pyörätuolipotilas. Ei Alzheimerin takia ihmiseltä pitäisi viedä liikuntakykyä, koska isällä ei ole jäljellä enää montaakaan kykyä.

Kotioloissa riitatilanne jatkui entisellään. Yritimme elää mahdollisimman normaalia arkea, vaikka olimme väsyneitä ja turhautuneita. Veljen perheen harjoittama kiusanteko ei loppunut syyttämättäjättämispäätökseen. Onneksi saimme koko ajan ystäviltä, tuttavilta ja tuntemattomiltakin paljon tukea ja kannustusta. Tosin äiti sai pari sellaistakin puhelinsoittoa, joissa meitä vaadittiin olemaan aloitteellisia sovinnon hieromisessa. Äiti ei siitä innostunut.

Yhteistyö isän edunvalvojan kanssa on ollut hankalaa. Asiat etenevät matelemalla ja jotkin asiat eivät etene ollenkaan. On ollut raivostuttavaa muistuttaa samoista tekemättömistä asioista monta kertaa. En olisi ikinä uskonut, miten vaikeaksi edunvalvoja saattoi tehdä äitini asumisen omassa kodissaan. Kyse on kuitenkin kodista, jonka hän kuvitteli omistavansa puoliksi isäni kanssa. Kun ei papereiden perusteella omistanutkaan, niin edunvalvoja alkoi määrätä, mitä äiti saa tehdä ja mitä ei. Tärkein asia oli tietenkin raha.

Mari elää päivän kerrallaan äidin tukena ja taistelee isän hoidon puolesta. Perheen sisäisten asioiden tulevaisuus pelottaa sekin."

Monella tapaa surullinen tarina. Jään miettimään omaa elämääni.

Valittuja paloja

Miulle tulloo Valitut Palat. Tiijäthä sie sen piene leheläpyskän? Siinä on nii paljo semmosii uusija asijoista, joista ei ou ennen vielä kuultukkaan tiälä Puutteenperällä.
Miepä kirjotan tähä muutammii hauskoja juttuloita, mitä lukkoo uusimmassa lehessä. Nää on vähä niinku arvotuksii.

”Millainen ihminen on erityisherkkä teknokaula, jolla on käynyt aivohaveri ja häntä hoidettaessa on jouduttu käyttämään myös sydäniskuria?”

Ei taija enemmälti liikkuu noita kenokauloja näillä kulumilla vai oottako työ nähny?

Miustanähe suavat käppäillä kotkontuloillaa, ei tänne tarvihe tulla herkistymmään.

Mie luulen, että Rokkalan Reinolle se käv aivohaveri männä kesänä. Se ajo mopola petoniporsaasee, lens kuaressa äskaupan seinää, kallo halakes ja aivot valu asvaltille. Henk män, vuan tokko tuo lie selevinpäi olluna, määtiijähäntä.

Joka päivä montakkertoo kuulo ratijosta tikiloikasta. Mie sanon, että voi yhenkerra! Loikittaan, loikittaan, ku on kiire, mutta tää tikiloikka se taitaa olla vihoviimene loikka tää ikäsele immeiselle. 

”Älylaitteisiin pitää asentaa erillinen appsi, että saa emojit näkymään”. Ohi män tää asija, kovvoo ja korkiilta. Jottain pittää laittoo johonnii, että joku asija näkkyy. Mie en tarvii mittään apsija, enkä emoja. Oun pärjänny iliman tähännii asti. Miule riittää ku näkkyy puolyheksän uutiset, vuan niistäkkii män kiinnostus, ku Arvi Lint läks pois lukemasta.

”Kaikki tiedostot pitää tallentaa pilveen, etteivät ne häviä, jos hakkerit tekevät kyberhyökkäyksiä.”

Aikonaa ryss...venäläiset hyökkäs tänne kalasnikovit kourassa, mutta nyt ne sitte hyökkevväät kyperillä. Mimmonen pyssy se kyperi on? Mie ostasin het muutaman, kun tässä näi lähelä rajjoo asutaa, ni ei tiijä, millo ne lähtöövät tulemaan sieltä isommalla porukalla kyperiensä kanssa.

Pyhäjärven rannalla

 

 

 

Eihän myö maheta mittää, jos meilä o tuas huonommat asseet. Nää nykyaja lökäpöksyt kussoo punttiisa, jos pusikossa vähä risahtaa. Ei niistä ou meijän puolustajiks.

Ihe tässä täytyy tähystellä ja olla valamiina puolustammaa kottii, uskontoo ja isämuata.

Mie ku tien kaikelaisii puutöitä, ni oonpa tehny ihellein periskoopin. Nyt ei tarvihe nostella piätä, jos alaka kuulummaa viärälaine pörinä ja pauke tuolta Pyhäjärve toisesta piästä. Se ku on niät jo Puuttini puolela.

Enne ol vuan Pystykorva, Ukko-Pekka ja Suomi-konepistooli.

”Tallentaa pilveen” Mitä se semmonen piliveen paneminen oikein on? En ilikii sannoo, mitä tul mieleen. Mite ne tiijot pyssyy sielä pilivessä, jos sattaa vaikka rakkeita? Ymmärtäähän sen tyhmempikkii, että alas puttoovat, mutta minne sitten puttoovat. 

Mitäs sitte, jos miun valokuvat tippuu erreyksissä tuonne Ullan ja Teijon tontille? Jos niije lampaat syöp miun kuvat, niin siinä se kuuluu melekonen rapina ja rouskutus, ku niitä kuvija on melekei neljä tuhatta. Lampaat vielä suap myrkytyksen niistä mustevärilöistä ja kuoloovat, nii mitäs lihhoo sitten pannaa mikkelkualiin?

Entäs sitten, ”millainen on napsutupakkaa polttava sipsikaljavegaani, joka syö nyhtökauraa ja karppausleipää sekä juo kyykkyviiniä. Hänelle ei maistu keinoliha, eikä Putin-juusto?”
Jonkusortin hippihän tuo tuommone on...pussikaljaveteraani. Niitä näkköö örisemässä joka tori kulumalla. 

Tuon kyykkyviinin mie tiijän. Kyykkyviini on sitä kaikista halavinta kuralientä, jota pietään alimmalla hyllyllä, että alkossakin erottuu, kuka on köyhä, se kun kyykkii siellä lattianrajassa, hyvä jos ei iha polovillaan könyä ehtiissään sitä halavinta litkuu. Pahhoha se on, mutta sitten suap kylillä kehhuu, että syötii pyhänä villisikapaistii ja juotii viinii sen kansa. 

Puuttin-juustosta miule tul mieleen yks aika paha asija. Se puuttin on kerenny jossai välissä tehä semmosen lain, että tullissa pittää ilimottoo, jos on mukana alle viijenkymmene millin kalaverkko. Par kuukautta sitte, ku olin mänössä rajan taa kulttuurimatkale, ni en ilimottanu, että miula o semmonenki verkko kyyvissä. En tienny, että pittää ilimottoo. Ol kyyvissä, ku olin just ostanu.

Ne ruojat, koppalakkipiät, ottivat miulta pois neljänkymmenen millin ahvenverkon. 

Pitivät minnuu kopissa puol päivee ja sitten ois vielä pitäny männä Lahenpohjaan kuulustelluun, mutta en männy. Eivät onneks tulleet hakemaan kyperiensä kanssa, eikä suomalaisetkaan lähteny muiluttammaa. 

Noh, sakkolappu kolahtaa postiloutaan päivänä minä hyväsä. Vaikiita on tietee, paljonko ne vuatii ruplija tuommosesta rikoksesta. Tää o ihan tos assii!

Puuttin ei halluu, että ulukomuan elävät tulloo kalastammaa Laatoka tyhjäks. Isoja kaloja siinä ei vissii oukkaan, ku eivät ottanneet pois toista verkkoo, sitä satamillistä riimuu.

Mie sanosin tähän, että voi perskules, mutta en voi sannoo, ku ei ou kukkaan kuulemasa. Mitä sitä suotta ihekseen kirroilemmaa, eikä tuo ies ou kovi kummone kirosanakaa.

Noh, seuraava arvotus. ”Millainen on natsitorttua syövä rajakki, joka käy häröilemässä vokin pihalla ja haukkuu suvakkeja.”

Tää o heleppo! Rajakit on rasistija, vokki on vastaaottokeskus ja myö kaikki ollaa suvakkija, semmosia, jotka hyväksyy toisettii immeiset. 

Natsitortusta vöyhkäsivät viime joulu alla, ku joku keksi, että joulutortut on hakaristi muotosii. Monnee päivää ei puhuttu mistää muusta ku natsitorttuloista. Kyllä ol pulloo uutisista. Onneks pukki tul ja tul ja vei neitsyyven, nii vaihtu puheeaiheet tiällä Puutteenperälläkkii. Emmie ihtiini tarkottanu, vuan sitä tonttu-Torvelo pikkusiskoo. Sillähä o laskettu aika ens kuussa.

Noh, kahotaanpas mitä tiällä seuraavaks lukkoo... ”Millainen henkilö on laastarisuhteessa elävä sapioseksuaali kukkahattutäti, jolla on merenneitoreidet ja sukkanuttura?”
Nyt mie mäni iha sanattomaks!

Kukkahattutäti ;)

KYLLÄ ENNEN OL HELEPPOO

Rakas Terttu,
taustalla Tarja soittopelien äärellä

Rakas ystäväni Terttu esitti tämän kirjoitelman 29.7.2017 järjestämissäni iltamissa Kiteen Papinniemellä Teijon ja Ullan valtavan hienossa juhlapaikassa.

Tämänkaltainen kirjoitelma on lähtenyt liikkeelle jonkun pakinoitsijan kynästä, kuljeskellut ympäri valtakuntaa ja muokkautunut matkan varrella

 Kun se löysi tiensä minun ruudulle, niin minäkin muokkasin tekstiä ja lisäksi yritin kääntää sen meidän tienoon, Puutteenperän, ihmisten käyttämän puhekielen kaltaiseksi.

Ennen oli heleppoo

Nyt ei ou mikkään niinkuin ennen. Toista se ol ennen, sillo elämä ol heleppoo. Ei ollu ressiä, ei raumaa, ei väärin ymmärrettyjä penskoja, eikä nuorisorikollisuutta. Ei ollu sivareita, luonnonsuojelijoita, rötösherroja, kasinopelureita, rattijuoppoja, eikä juppeja. Ei ollu jumppaa, kahvakuulaa, sumbaa, eikä varsinkaan sauvakävelyä.

Kunnon immeisijä

Ol vuan kunnon immeisiä, hamppareita, omenavarkaita, rehellisiä rosvoja ja pontikankeittäjiä.

Ei ollut lapsilisiä, kansaneläkkeitä, toimeentulotukkee, tukilisän lisäosia, eikä ruokajonoja. Oli vain oma-apu, nuapurapu, syytinki ja vaivaistalo. Palkan sai, jos kehtas tehä työtä ja jos se oli isännän mielestä maksamisen arvosta.

Ei ollut samppoota, hiustenhoitoaineita, keeliä, silmänympärysrasvoja, pikkuhousunsuojia, eikä ohvia. Ol vuan sauna, ulkohuussi, mäntysuopa, pikiöljy, hirvensarvisuola ja terva.

Ei ollu sukkahousuja, pikineitä, tankoja, tekokuituja, superlonpatjoja, untuvatyynyjä, eikä vessänkyy. Ol vuan pässinpökkimät, pussihousut, laamapaita, lanellipöksyt, piästä- tai sivustavetettävä sänky ja olokipatja.

Ei ollu jiäkuappii, pakastinta, sähkövatkainta, kahvinkeitintä, yleiskonetta, mikroo, krilliä, eikä leipäkonetta. Ol vuan muakellar, tampuuri, nurkkakuappi, leiviuuni, puuhella, kuparinen kahvipannu, varpuvispilä, härkin, musta pata ja äijin jauhopeukalo.

Ompeluseura vai opintokerho?

Ei ollu teeveetä, tereoita, viteoita, kuuklea, veispuukkia, eikä ejes ulaa, puhumattakaa tikistä. Ol vuan kyläpelimanni, nuorisoseura, opintokerho, koulukirjasto, ompeluseura, näytelmäpiiri ja laulukuoro.
Tiijonvälityksestä pit huolen Karjalaine, Karjalanmua, Maaseuvun Tulevaisuus, puskaratio, sentraali-Santra ja juoruämmät.

KYLLÄ ENNEN OLI HELEPPOO!

Ei ollu kuntasuunnitteluu, asemakaavoo, ei ympäristölautakuntoo, johtoryhmee, eikä muakuntaliittoo.Tehtiin vuan niin, että hyvee tul.

Ei ollu peruskouluu, lukijoo, opinto-ohjaajoo, ei virikkeellistä pä

ivähoitoo. Ol vain kunnijoitettu kansakoulu opettaja, rippikoulu ja joillain hyväosaisilla keskikoulu ja kansanopisto.

Ei ollu A-linikkoo, päihehuoltoo, alkoholin viärinkäyttöö, huumekoirija, eikä työrajotteisia. Ol vain juoppoja, tuurijuoppoja ja kylähulluja. Laiskoja sanottiin laiskoiks, eikä masentuneiksi.

Ei ollu avoliittoja, erisukupuolisija, ransvestiittija, eikä tyttöpoikija. Ol vuan rakkausavioliittoja, pakkonaimisia, susparija ja äpäräpensko

ja, lehtolapsija sanovat sivistynneet. Poikkeavat pantiin sakila järjestykseen.

KYLLÄ ENNEN OL HELEPPOO!

Ei ollut pyrokratioo, reaalikorkoo, heliporrii, optijoita, osinkoja, roskapankkija, eikä euroo. Ol vuan Ossuuskauppa ja Elanto.

Ei ollu terveyskeskusta, polikklinikkoo, lyhytkirurkioo, eikä nettiliäkärrii. Ol vuan Pohjos-Karjala kansanterveystyön kuntainliitto, kunnanliäkär, tiakonissa, vuojeosasto ja keuhkoparantola.

Ei ollu verisuonitautija, tukielinsairauksija, sykopaattista oireyhtymmee, kuppoo, eikä laktoos-intoleranssija. Ol vuan variksesuappaita, näivetystautii, laiskamattoo, vanhuuven höperyyttä, tippatät, kuppari ja kansanparantaja. Ei jääty kitumaa, kuoltiin pois joko ta

paturmasesti, maha-rinta- tai piäntautii taikka vanhuuteen.

Ei ollu perhesuunnitteluu, E-pillereitä, kontoomeita, potenssiliäkkeitä, kierukoita, eikä varsinkaan miehiä mukana synnytyksissä. Lapset ol vahinkoja, joita sanottiin herra lahjoiks. Niitä tul yks joka vuos, parhaimpana kaks.

Ei ollu murkkuikkee, omituisesti käyttäytyviä nuorija, eikä lökäpöksyjä. Jos ei osannu käyttäytyy, selekään niin ussein, että oppi käyttäytymmää.

Ei ollu aateekoo:ta, änämteetä, eeuuta, hooiiveetä, eikä ämteeveetä.

Ol vuan aaiivee, uukookoo ja yyyyaa.

Sydämelliset kiitokset kaikille vierailleni!
Nämä iltamat säilyvät mielessäni ikuisesti

Kun luk ruamatu, Juhani Ahon Rautatien ja Aleksis Kiven Seihtemän veljestä, ni ei tarvinnu uneksii turhanpäiväsistä.

Oltii rehellisijä, ahkerija, esivaltoo kunnioittavija, isänmuallisia, sopeutuvaisija, sisukkaita ja nöyrijä.

KYLLÄ ENNE OLI HELEPPOO! 

Nyt suattaa kuitennii olla aika paljo helepompoo!

Kiitollisuuden korkea veisu

Ahertajat: Senni, Eki ja Toini

Kun kuvittelen itsestäni suuria, niin kuvittelen, että joku on saattanut ihmetellä, miksi tämä loistokas blogi jämähti, eikä mitään harjoitelmia ole ilmaantunut kuukausiin. On pitänyt kiirettä mieltä ylentävien asioiden parissa. Siinä ohessa mieltä alentavat asiat ja agendat ovat vähentyneet tai suorastaan saavuttaneet letkeän nollatason. On siis aihetta kiitollisuuteen ihan pitemmän kaavan mukaan. Pitäkää hatuistanne kiinni, tuskin toistuu!

Rauhasta olen kiitollinen, eikä se ole tyttöystävä, vaan aito ja syvältä kumpuava tunne. Koska on harvinaista, että minulla on tunteita, niin pelkkä rationaalinen tietoisuus kiitollisuudesta, on saanut vakavasti otettavan kilpailijan tällaisesta hellämielisestä tunteellisuudesta. Olen kaiketi tullut jo keski-ikäiseksi vanhuudenhöppänäksi, kun alan tuollaisia hempeyksiä päästelemään pölyiselle LED-näytölleni. Harmaapääasia on, että ei kultainen nuoruus jää unholaan ja oi, niitä aikoja.

Tunnen kiitollisuutta vanhemmistani. He kasvattivat minut niin hyvin kuin osasivat. Silti minusta tuli tällainen. Siis millainen? Monimutkainen, moniulotteinen, monilahjakkuuksinen. Tajusitko? Vitsi.fi ainakin tuo viimeinen.

Jotostelija 

Ehkä sain ennakkoperintönä hieman näyttelijän lahjoja. Läsnäolijoiden laadun mukaan saatan vetäistä repaleisesta hihasta joko komiikkaa, sarkasmia tai satiiria. Yhteistä kaikille esityksille on, että tulen väärinymmärretyksi ja minua pidetään moukkana. 

Elämä on kuolemaan johtavaa leikkiä, ei sitä pidä ottaa vakavasti. Mistä tahansa voin vääntää niin huonoja juttuja, ettei lajitovereideni ymmärryskyky riitä laskeutumaan yhtä alas ja yhtä syvälle anatomian yksityiskohtiin.

Joissain yhteyksissä käytän sanavarastoani suhteellisen  tiheään tahtiin, ainakin jos kiduksista on hulahtanut läpi se yksi ja ainoa mansikkamargarita, jonka viinapääni kestää.

Tuollaiset verbaaliset ominaisuudet ovat tietenkin geeniperimän aiheuttamia ja kun aikoinaan vitsakaan ei irroittanut niitä nahkasta ja mielestä, niin en ole niistä itse vastuussa.

Paljastan nyt suurimman salaisuuteni, josta olen erityisen kiitollinen. Uskallan puhua itsekseni, jopa väitellä kovaäänisesti. Tuo saattaa luonnollisesti herättää epäilyksiä mielenterveydellisistä ongelmista. En ole kuitenkaan ikinä jäänyt kiinni yksinpuhumisesta, joten siitä ei ole mitään todisteita. Saattoi siis olla leikkipuhetta. Joskus kesälauantaisin olen kyllä pihanurmikolla yksikseni tanssahdellessa suunnitellut kovaan ja korisevaan ääneen yleviä smoool tooolk-aiheita itsenäisyyspäivän juhliin. Kutsut on aina vain jääneet tulematta. Valitettavasti, sanoisi eräs Elannon liikkuva lihapulla, joka niitä bileitä joskus piti resitentin linnassa. 

 

Ei kiroiluta

Sen sijaan oikeat, yksinäiset, höpinäni ovat yleensä armotonta kiroilua. Ainakin silloin käy karsee pärinä, kun verkot karkaavat näpeistäni itään päin rantakiville, vaikka alamäen piti olla länteen päin isolle ja jylhästi aaltoilevalle selälle. Kerrankos sitä äkkinäinen katsoo tuulen suunnan väärin. Nimenomaan, kerran!

Saatan olla hieman myös ympäristötekijöiden muovaama, mistä tunnen syvällistä kiitollisuutta. Pentuna ollessa kaikista akkunoista näkyi pelkästään metsää. Metsä oli järven ohella ainoa vaihtoehto puuhastelulle. Sen tosin sai valita, menikö kuusikkoon, lepikkoon, koivikkoon vai naapurin männikköön. Kirves, saha, puukko ja tulitikut mukaan ja eikun menoksi. Kohtalaisen samanlaista erinäisine vivahteineen on ollut myös aikuisuus, työelämä ja nykyhetki.

Tunnen kiitollisuutta, että maailmassa on hyviä ihmisiä. Niitä, jotka eivät unohda, eivätkä käytä hyväkseen kiltteyttäni, joka lienee enemmänkin tyhmyyttä. En valita. Omasta tyhmyydestä ei pidäkään valittaa. Se on mennyt tajuntaani, jonne ei ole montaa muuta asiaa mennytkään. Ehkä.

Hyvät ihmiset tulevat pyytämättä avuksi, eivätkä millään haluaisi otta pieneksi mitättömäksi muistamiseksi edes kahvipakettia. Kiitoksiinkin saa vastaukseksi, että 'eipä mittään' (kiittelemistä). No, kyllä jottain edes silloin, kun kyseessä on kahdeksankymppinen papparainen, joka tekee kaksi päivää rankkaa työtä. Minulta riittää ikuista kiitollisuutta tällaisiin tapauksiin.

Tunnen kiitollisuutta ystävistä. Niistä, jotka ovat seisoneet vierelläni tuulessa, tuiskussa ja ankarassa pakkasessa. Ei heidän olisi tarvinnut olla siinä itseään palelluttamassa, olisivat voineet mennä sisälle lämpimään, mutta eivät ole menneet. Ovat seisoneet vierelläni kuin Tuntemattoman sotilaan kohtauksessa ne kolme sotilasta, jotka seisoivat kovennettua rangaistusta, eivätkä lähteneet karkuun, vaikka ryssän pommikone tulitti heitä.

Tunnen kiitollisuutta terveydestä. Tosin se voisi olla omalla kohdallani parempi. Voisi se olla paljon huonompikin. Voisin olla luukasana Toroppalan opotassa. Joskus milli riittää elämän ja kuoleman erottajaksi. Minun millini on ollut jo monta kertaa siellä elämän puolella. Niinpä saan nähdä elämän ehtoopuolta niin kauan kuin millejä ja minuutteja riittää. Toivottavasti viimeisellä hetkelläni retkahdan tantereelle saappaat jalassa. Ei kyllä haittaa, vaikka ne olisivat piraattiroksit. Olen kiitollinen, että sukelsin nopeasti maailmaan pitkin äitini synnytyskanavaa, mutta  kiitollinen olisin nopeasta lähdöstäkin.

5 kuormaa
Mamma kiittää Lietson, Juurikan ja Papinniemen erämiehiä

Onks lääkärii näkyny?

Kiitos röntgenhoitajille!

Eräänä päivänä jouduin käymään erään terveyskeskuksen päivystyksessä. Olin avustajan ominaisuudessa, joten kerkesin tekemään erinäisiä havaintoja.

Ensiksi kävimme röntgenissä, jossa potilaasta huolehti erittäin avuliaat ja ystävälliset röntgenhoitajat. Vaikka toimenpide oli hankalasti toteutettavissa, se onnistui oikein hyvin.

Tein kuitenkin havainnon, että röntgeniin ei ollut odottamassa yhtään asiakasta. Ei tietenkään, koska lääkärit eivät lähetä ihmisiä röntgeniin. Syynkin siihen arvaan. Ei ole lääkäreitä, jotka ottaisivat sairaita vastaan ja kirjoittaisivat kuvauslähetteitä.

Arvelen, että monta tarpeellista kuvausta jää ottamatta, josta seuraa ehkä monta tarpeetonta kuolemaa. Kuolleet eivät tee muistutuksia, eivätkä myöskään heidän surunmurtamat omaisensa. Toki sairastavainen kansalainen olisi voinut kuolla, vaikka kuvat olisi otettukin. Syy siihen olisi saattanut olla vaikkapa se, että ei olisi ollut lääkäreitä, jotka olisivat katsoneet niitä kuvia ja tarvittaessa lähettäneet hänet erikoissairaanhoitoon erikoishoitoa saamaan.

Ruuhkien syy

Minkäänlaista hoitoketjua ei pääse muodostumaan, jos oireinen yksilö ei saa yhteyttä puhelimella terveyskeskukseen, että voisi selittää oireensa vastaanottoyksilölle. Nykyisin ei ymmärtääkseni anneta aikoja tiskiltä, vaan on mentävä kammarin ulkopuolelle soittamaan ja puhelujonon jatkoksi.

Röntgenistä matkamme jatkui päivystysaulaan. Kaikki tuolit olivat täynnä sairaita odottamassa lääkärille pääsemistä. Mielessä pyörähti ajatus, että tässä saattaa mennä koko päivä. Minun potilaani oli pyörätuolissa ja oli hyvin levoton, koska oli pahasti kipeä. Ilmoittautuessa kysyin, olisiko hänen mahdollista päästä sänkyyn.

Kaikki sänkypaikat olivat täynnä, mutta luvattiin, että hän pääsee sänkyyn, kun seuraava paikka vapautuu. Hoitajat miettivät ensin vaihtoehtoa, että jos jostain talon kammareista löytyisi sänky, niin hänet voitaisi laittaa pesuhuoneeseen tai käytävälle. 

Olin aika ihmeissäni. Sairaalassa ei ole sänkyjä! Onko pesuhuone sopiva 'säilytyspaikka' levottomalle sairaalle, kun hän odottelee lääkärille pääsemistä mahdollisesti tuntikausia?

Päästiin kuitenkin nopeasti tarkkailuhuoneeseen. Kiitos siitä!
Verhon takana oli vanhus sydänoireidensa vuoksi. Oman arvionsa mukaan hän sai siihen lääkettä vasta kolmen tunnin odottelun jälkeen. Odottavan aika on pitkä varsinkin silloin, kun ikää on 95 vuotta ja sydän pamppailee miten sattuu. Saattoi siinä papparaisella käydä mielessä, että jatkosodan taistelusta Tali-Ihantalassa selvisi helpommin hengissä kuin tässä puulaakissa.

Eräässä potilaskarsinassa verhojen sisällä oli kaksi sänkyä ihan kiinni toisissaan. Yksityisyys ei liene ollut kovinkaan kummoisella tasolla. Toinen oletti olevansa Raakkelin talossa omassa huoneessaan ja jutteli ilmeisen normaaliin tapaansa asioista, mitä sattui muistamaan just sillä hetkellä.

Lääkäri tuli minun potilaani luo jo tunnin kuluttua. Kiitos siitä! Hän kertoi diagnoosin kuvien perusteella ja saimme lähteä pois. 

Käytävälle tullessamme huomasin, että joka paikka oli edelleenkin ihan täynnä sairaita. Muutama naama oli vaihtunut. Käytävällä oli potilas sängyssä. Vauva huusi äitinsä sylissä. Vanha mummeli istui nuokkuen pyörätuolissa tippaletku kämmenessään. Joku pärskyi ja köhi. Joku näytti kuumeiselta, kun naama hehkui punaisena. 

Taksia odotellessamme joku ihan vieras nainen tuli luokseni. Juteltiin ensin säästä. Sitten hän alkoi avautumaan. Hänen poikansa oli tehnyt itsemurhan pari päivää aiemmin. Yritin lohduttaa parhaani mukaan. Hän kertoi odottaneensa lääkärille pääsemistä jo pari tuntia. Minusta se oli väärin. Yskäiset joutavat odottelemaan, mutta tämän äidin hätä ja ahdistus oli niin valtavaa, että hänet olisi pitänyt huomioida paremmin. Onneksi ei sentään oltu laitettu pesuhuoneeseen odottelemaan. Karu meininki joka tapauksessa.

Saattoi olla, että ne, jotka olivat tulleet viimeisinä odottamaan, joutuivat odottamaan iltaan asti. Tai tarkemmin ajateltuna kellon lyödessä 16 ovet sulkeutuvat. Ehkä jono laitetaan silloin poikki ja loput menemään Tikkamäelle. En tiedä, kun en ole tarvinnut käyttää talon palveluja.
Olin kuulevinani tarkkailussa ollessani, että päivystämään olisi voinut tulla ”ylimääräinen” lääkäri, mutta hänelle ei ollut vastaanottohuonetta. Hienoo! Kohtalaisen uusi rakennus on hiton suuri lopotti, jossa on pikaisen arvioni mukaan tsiljoona huonetta, mutta sieltä ei löydy yhtä sellaista huonetta, jossa lääkäri olisi voinut pitää vastaanottoa ja lyhentää jonoa.

Päivystysaulassa katseeni kiinnittyi siihen, että huone oli suoraan leveiden ulko-ovien edessä. Aina kun ovet avautuivat, sisälle hönkäisi iso satsi ulkoilmaa. Talvisaikaan se oli tietenkin jäätävän kylmää, ei sitä eteisen tuulikaappi kerennyt lämmittämään. Mahtaa odottaessa tulla vilu esim. kuumesairaille, jotka joutuvat istuskelemaan siinä tuntikausia. Olisi tuo odotustila saanut olla ainakin kolme kertaa isompi. Arkkitehti on ollut tosi viksu ja perslautakunta vielä viksumpi, kun on hyväksynyt piirustuksiin tuollaisen pöksän.

En minäkään niistä ymmärrä, mutta en ole tunkemassakaan itseäni sellaisiin tehtäviin, joita en osaa. Minä osaan vain haukkua kaikkea tämän blogin välityksellä niin kuin minulle lautakunnasta kerrottiin. Lienen joku kapinen ja sekarotuinen pystykoira, joka räksyttää seisontahaukkua aamusta yömyöhään. Siinä olenkin hyvä ja jonkunlainen kaato saattaa seurata nopeastikin. Ainakin jo ennen kuin Karjalan kunnailla lehtii puu ja Karjalan koivikot tuuhettuu.

Henkilöllä, jota olin avustamassa, todettiin paha murtuma olkaluussa. Seuraavana päivänä ortopedi oli antanut tuomionsa konsultaatiopyyntöön: ei leikata. Saatoin sen kyllä arvatakin. Nykyisin priorisoidaan ja rima on melko korkealla, ketä hoidetaan. Iäkkäät muistisairaat on alinta kastia. Muutkin tuottamattomat yksilöt eli pelkät kuluerät laitetaan mappi ööhön.

Valkotakkiset hujopit selittävät sitten omaisille puolitotuuksia, miksi ei tehdä sitä ja tätä ja tuota. Käytetyimpiä selityksiä lienevät, että tuollaiset murtumat paranevat ajan kanssa itsestään tai että riskit ovat niin suuret, että parempi jättää leikkaamatta.

Sama hujoppi leikkaisi yksityisellä lääkäriasemalla mitä tahansa kuntoon heti, kun se vain olisi mahdollista. Tosin valtakunnan valuuttaa pitäisi löytyä tililtä ehkä kymppitonnin verran, ellei enemmänkin. Leikkausta saattaisi seurata pitkällinen kuntoutus, joka vaatisi paljon ylimääräistä työtä, ponnisteluja ja rahaa. Sitä ei tietystikään ole köyhällä sairaalla, eikä varsinkaan rikkaalla pihtarikaupungilla.

Joskus itseäni viihdyttääkseni olen ajatellut, että ehkäpä Siun Sote tuo tasa-arvoa vastaaviin tapauksiin, joissa toinen leikataan päivystyksenä ja toista ei leikata ollenkaan.

Puhutaan paljon valinnanvapaudesta, että saa valita hoitopaikkansa. Pitäisi kokeilla, kuinka kävisi, jos veisi vaikkapa tuon kaatuneen Terveystalon tiskille ja vaatisi Lassen paikalle tekemään arvion leikkauksen tarpeesta. Hän kyllä leikkaisi, mutta Siun Sote ei sitä maksaisi. Siitä olen satavarma.

Satuin olemaan kuulolla, kun eräs terveydenhuollon ammattihenkilö kertoi tuon kaatuilijan omaiselle, että nythän on parempi tilanne, kun se ei pääse enää liikkumaan, vaan joutuu olemaan sängyssä. Sitä ei tarvitse enää vahtia. Se käveli yhtenään, meni milloin kenenkin sänkyyn ja kaatuili usein. Siitä oli paljon ylimääräistä työtä.

Oikein ammatillinen ote työhönsä tuolla ammattiyksilöllä! Jos minä saisin päättä, niin tuon yksilön valkoisen vaatteen persuksista löytyisi kengänkuvani aivan välittömästi.

Tämä kirjoitukseni sai inspiraationsa siitä, kun törmäsin tänään oheiseen tekstiin Kiteen kaupungin sivustolla.

Niinpä! Siun sote tuli vuodenvaihteessa. Sitä ennen moni asia oli päin hittoa ja hiivattia, mutta kun koitti armon päivä 1.1.2017, alkoi arki toimia ja lähitienoo oli täynnä pelkästään laadukkaita palveluita.

Miksi tuota hokkuspokkussimsalabim-temppua ei tehty aiemmin, kun se oli noin helppo homma? Piti vain laittaa muutama lause kaupungin sivustolle ja kaikki huono, paha ja toimimaton oli taaksejäänyttä elämää. Onhan se tietty aika mielenkiintoista huomata, että kaupunki myöntää nyt, että lääkäriin ei ole aiemmin päässyt, eikä palvelut ole olleet laadukkaita. Nyt toimii, kun systeemit siirtyi Siun sotelle eräänä armonpäivänä eräänä herran vuonna. Vinkiksi sinne sivuston tekijälle: joskus enemmän kertoo se, mitä ei kirjoita kuin se, mitä kirjoittaa.

Sinkkiarkussa lääkäriin

Tokihan lääkäriä on päässyt tapaamaan aiemminkin. Joskus on käynyt jopa niin onnekkaasti, että lääkäri on tullut kotikäynnille ja se on kyllä erinomaista palvelua. Kuolema kutsuu valkotakkisen paikalle. Se on vaan harmillista, että siinä vaiheessa järki on jähmettynyt ja keho kangistunut niin pahasti, ettei siitä tapaamisesta ole itselle enää mitään iloa.

Onneksi sentään jälkeenjääneet saavat kriisiterapiaa, sielunhoitoa ja muita kallonkutistuksia.

Kylläpä oli taas mukava hetki, kun naputtelin ruudulle julkista kansalaispalautetta herrojen metkuista ja muutamien kepujen ketkuiluista. Kun vaalit ovat tulollaan, niin saattaa käydä jopa niin onnellisesti, että nämä minun tuotokseni eivät nyt vähään aikaan päädy syynättäväksi Hovintielle kahteen kammariin. Siis eräälle kahelille ja eräälle venäläiselle. Olemme huomanneet pikkuveljeni kanssa, että vallankiima laittaa paatuneimmankin ketkun sietämään kansalaispalautetta hieman normaalia enemmän.