Joku
on saattanut huomata, että olen puheenjohtaja Oikeutta
aivovammautuneille-
se asettaa rajoituksia mm. jaksamiseen. Itselläni on ollut erinäisiä kiireitä ja voimainponnisteluja hoitaessani perheen surullisia asioita.
Viime
kesänä jouduin kuitenkin toimimaan aivovammaan liittyvässä
tapahtumassa. Minulla ei ollut vaikeuksia tietää, miten toimia,
että tilanne selviäisi parhaalla mahdollisella tavalla.
Saimme
erinomaista ja nopeaa hoitoa Tikkamäen ensiavussa, vaikka kyseessä
oli perjantai-ilta. Ei tarvinnut odotella missään vaiheessa:
pääsimme suoraan hoitajan luo, joka vei loukkaantuneen
hoitohuoneeseen sängylle pötköttelemään. Teki perusjutut ja
kertoi, että lääkäri tulee pian tutkimaan. Lääkäri tuli
vartissa. Kyseli, kuunteli ja selvitteli, mitä oli tapahtunut ja
mitä tapahtuu seuraavaksi.
Äitini
oli lähtenyt käymään parin kilometrin päässä naapurissa.
Polkupyörällä.
Naapuriin
olikin mennyt. Ilmaantunut pihalle pyöräänsä työntäen. Pusero
veressä. Naama veressä. Sekavana, muistinsa menettäneenä. Kyseli
polkupyöräänsä.
Oli
kaatunut jyrkässä alamäessä. Ei osannut kertoa, missä kohdassa,
eikä sitä, oliko harhaillut jossain tai miten oli yleensikin
päässyt ylös jostain kaseikosta...
Viimeisin
hatarahko muistikuva oli mäenpäällä pellolla olevat lehmät.
Oli
itsestäänselvää, että äiti oli saanut aivovamman. Kaatuminen ilman kypärää tietenkin ja
isku päähän oli ollut suurienerginen. Ei ollut silminnäkijöitä.
Äiti
ei ollut aikaan, eikä paikkaan orientoitunut, eikä puheella
realisoitavissa. Lähimuistissa oli aukko.
Tälläinen
tapaus ja oireet vaativat lääkäriin menemisen.
Jos
olisin ensin soittanut paikalliselle terveysasemalle ja kysynyt
tarvitseeko tulla, niin vastauksena olisi ollut: 'ei tarvitse, se on
aivotärähdys, seuratkaa tilannetta, yöllä pitää herätellä
parin tunnin välein. Jos tajunnantaso alenee tai päänsärky on
sietämätöntä, eikä Panadol auta jne. niin sitten yhteys
hätäkeskukseen'.
Saan
sihiseviä näppylöitä, jos puhutaan aivotärähdyksestä, sillä
nykyään ei käytetä sitä termiä, vaan aivovammat luokitellaan
lieviin, keskivaikeisiin ja vaikeisiin.
Niinpä
en soittanut terveysasemalle, vaan ajoin 85 kilometriä suoraan
sairaalaan ensiapuun, sillä tiesin, että tässä tapauksessa on
hyvä ottaa TT-kuva ja haavakin vaikuttaisi olevan niin syvä, että
se vaatisi ristipistoja.
Viisi tuntia kaatumisen jälkeen, kun hoitaja pyysi äidiltä kela-korttia, niin hän antoi K-kaupan Plussakortin. Ei ollut vieläkään ymmärrys ihan kirkasta.
Ensiavun
lääkäri selitti, etttä aivoista pitää ottaa tietokonekuva,
koska vamma oli ilmeisen suurienerginen, sille ei ollut
silminnäkijöitä, oli sekavuutta ja muistiaukko oli useita tunteja.
Fiksu lääkäri!
Fiksu lääkäri!
Ehkä
ei ole tullut ihan turhaan opiskeltua aivovamma-asioita. Toki se
intressi syntyi jo 20 vuotta sitten oman takaviistoon tapahtuneen
jysähdyksen ja aivohermo- ja selkäydinruhjevamman seurauksena.
Äiti
pääsi vajaassa tunnissa TT-kuvaan, radiologin lausunto valmistui
hetkessä ja lääkäri tuli kertomaan, ettei aivoissa ollut
vammalöydöksiä.
Haava oli luuhun asti, mutta siihen ei tarvinnut
laittaa tikkejä, kun sen sai kursittua teipeillä kiinni, kun
verenvuotokin oli jo loppunut.
Muutaman
tunnin seurannan jälkeen äiti pääsi pois. Jäimme kuitenkin
kaupunkiin yöksi siltä varalta, että tulisi jotain
komplikaatioita. Tässä oli ainekset pahimpaan mahdolliseen lopputulemaan. En oikein uskalla miettiäkään niitä, "entä jos..."-kysymyksiä. Onneksi minulla on pikkuveli Anssi, jonka kanssa lähiomaisina jaamme äidin hoito- ja huolehtimisvastuuta.
Tämä
tarina päättyi onnellisesti, koska mitään pysyviä vaivoja ei
jäänyt.
Polkupyöräily
kuitenkin jäi ja loppui.
Aivovammojen uusin Käypä hoito-suositus